Lämmin kosketus

Kirjoittanut: InterAACtive

Sain palautetta edellisestä blogista. Se sisälsi kuulemma tuotesijoittelua ja oli säälittävä yritys saada Applen markkinointi lähettämään minulle oma iPad. Tämähän on tietysti totta joka sana.

Edellisessä kirjoituksessa oli myös virhe. Halvin iPad maksaa sata euroa vähemmän, kuin väitin (noin 500€).

Paula H. vinkkasi, että laitteiden kosteudenkestävyyttä voi parantaa päälle kiinnitettävällä suojakalvolla. Lisäksi Paula suositteli tutustumaan iComm-ohjelmaan. Kiitos Paula!
Netin käyttäjäkommenttien mukaan iPadissa on yksi puute: Kosketusnäyttö ei toimi käsineet kädessä. Se ei reagoi myöskään paljaaseen sormeen, jos käsi on kylmä.

Tällaisesta kosketusnäytöstä minullakin on kokemusta. Meillä on kotitalossa hissi, jonka kosketusnäyttö toimii ainoastaan paljaalla, kuivalla ja lämpimällä sormella.

Hissiä käyttääkseen on siis aina riisuttava käsineet. Lapset ovat ratkaisseet ongelman luovasti. He painavat hissinnappuloita talvisaikaan nenällään.

Silloin kun ulkona on oikein paukkuva pakkanen kylmä nenänpääkään ei toimi. Mitä lapset silloin tekevät? Riisuvat rukkaset? Eivät tietenkään. He valitsevat hissin numerot kielellään.

Tämän nähtyäni määräsin heidät käyttämään jatkossa vain ja ainoastaan portaita.

Vaikka iPadin kuolankestävyys olisikin loistava, ei kai ole tarkoitus, että käyttäjän pitää pakkaskelillä nuolla laitetta? Hitechin rinnalle tarvitaan siis edelleen lowtechiä; hissin rinnalle portaat; puhetta korvaamaan koneiden rinnalle eleitä, tulkintaa, kynä, paperi, kuvia ja kuvakokoelmia.

Ai juu, sen minulle osoitetun iPadin voi postittaa nimimerkilläni Papunetin toimitukseen.

Lue koko kirjoitus

iPad youPad wePad

Kirjoittanut: InterAACtive

Tänään koitti se suuri päivä, jolloin iPadien myynti alkoi vihdoin myös Suomessa. Ilmeisesti jokunen laite saatiin tänne peräpohjolaan myös ihan oikeasti ostettavaksi.

En ole vielä päässyt konetta kokeilemaan. Mutta tottakai meilläkin on iPad –säästöpossu. Possussa on riittävästi rahaa omaan värkkiin ehkä joskus ensi vuonna, tai ei silloinkaan.

Uusimmassa Mikrobitti-lehdessä oli pikkuinen artikkeli iPadin ja muiden tablet-koneiden mahdollisuuksista puhevammaisten ihmisten apuvälineenä. Ne näyttävätkin ratkaisevan monia puhelaitteisiin liittyviä pulmia.

Ensinnäkin tablet-koneet ovat litteitä ja kevyitä. iPad painaa noin 700 grammaa. Kevyimmät kannettavat painavat himpun alta puolitoista kiloa, ja peruskannettavat vähintään kahden kilon päälle. Suoritusaikaa luvataan yhdellä latauksella noin kymmenen tuntia.

Jos iPadin kosketusnäyttö on samaa luokkaa kuin iPodin ja iPhonen, niin se on herkkyydeltään ja käyttöjärjestelmältään aivan eri planeetalta kuin minkään muun tietokoneen tai kännykän kosketusnäyttö, joita olen kokeillut.

Kolmas merkittävä tekijä on hinta. Tablet-koneet ovat kalliita (noin 600-800€), mutta verrattuna mihin tahansa vastaavaan kommunikoinnin apuvälineeseen hinta on kilpailukykyinen.

Applen tuoteperheelle on kehitetty oma kuvapohjainen Proloquo2Go-kommunikointiohjelma, joka niinikään kilpailee edullisella hinnalla (140€). Ohjelmaa ei ole toistaiseksi suomennettu. Videon perusteella se näyttää toimivan samankaltaisesti kuin muutkin kommunikointiohjelmat.



Aika näyttää, miten hyvin tablet-koneet soveltuvat apuvälineiksi. Esimerkiksi herkkä kosketusnäyttö voi käyttäjästä riippuen olla hyvä tai huono ominaisuus. Jos käyttäjän sormissa on vain vähän voimaa, on tietenkin hyvä, että laite reagoi pieneekin kosketukseen. Toisaalta voimakas- ja vikkeläsormiselle käyttäjälle, joka jumiutuu painelemaan kuvakkeita, laite ei ehkä sovi ollenkaan, ellei sen näppäinviivettä ole mahdollisuutta säätää.

Entä miten nämä laitteet kestävät lämpöä, kosteutta, pakkasta, kuolaa? Toimintaterapeutti Satu Railosvuon mukaan iPadin iskunkestävyys on ainakin hyvä.

Lue Satu Railosvuon kirjoitus uusimmasta Tikosesta.

Lue koko kirjoitus

Isän suusta

Kirjoittanut: InterAACtive

Lapsuudenkodissani oli paljon naisia. Isälläni oli omat selviytymiskeinonsa. Yksi niistä liittyi puhelinviestien välittämiseen.

Kyllä, nuoret lukijat: ennen vanhaan talossa oli vain yksi puhelin. (Tai itse asiassa monta puhelinta, mutta vain yksi linja. Mikä tarkoitti loistavia salakuuntelumahdollisuuksia, jos oli hyvä pidättämään hengitystä.)

Puhelinvastaajaa ei ollut. Silloin, kun ei ollut itse paikalla, puhelimen viereen kirjoitettiin lapulle soittaja ja aika.

Paitsi että isäni ei koskaan kirjoittanut mitään. Jos muisti, hän saattoi sanoa, että "joku roogeri soitti".

Siis mitä? Joku poika soitti?! Kuka, koska ja kenelle meistä? Siitä isälläni ei ollut aavistustakaan, tai jos olikin, sitä ei kerrottu.

Sittemmin olen oppinut paljon lisää miehisen viestinnän epämääräisyydestä.

Appiukollani oli tapana tervehtiä poikaansa sanoilla: ”kuules kundi leikkaa tukkas.” Riippumatta siis pojan hiusten pituudesta tai lyhyydestä.

Isäni puolestaan kommentoi kaikkea sanomalla ”se nyt on sellaista herttapataa.” Jassoo? (Tämä on varmasti yksi hänen eloonjäämiskeinoistaan, olla sanomatta koskaan mitään minkään puolesta tai vastaan.)

Nämä kuolemattomat epämääräisyydet siirtyvät lasten iloksi isältä pojalle.

Kun lapsiamme on sattunut, heitä lohdutetaan isovaarin sanoin: ”tämä on pientä sotahistoriassa”. Paljonhan se lohduttaa, kun päässä on kuhmu, huuli vuotaa verta tai käsi on katkipoikki.

Isovaari pääsee ääneen myös silloin, kun lapsi kertoo, kuinka monta kalaa on saanut: ”kuulepa, kaloja ei saada, vaan otetaan!” Tai kun lelu on hajonnut: ”rautakangestako teille pitää lelut vääntää?”

Lapsetkin ovat oppineet. Kun heiltä kysyy läksyistä , vastaus on sama jo kolmannessa polvessa: ”laulu, leikki ja liikunta ja niistäkin vanhat läksyt.”

Ukin sanoin, kirous ja kuolema nykytekniikalle! En pääse koskaan sanomaan lapsilleni, että ”joku mirkku soitti.”

Mitä teidän isä sanoo?

Lue koko kirjoitus

Nurkassa huutelija

kirjoittanut: interAACtive

Valvira julkaisi viime viikolla selvityksen vanhusten hoidosta Suomessa. Mukana oli yli 1200 hoitokotia. Parhaan mahdollisen tuloksen sai näistä seitsemän. Onnea näille seitsemälle ja niiden asukkaille!

Epäonnisempia ovat loput noin yhdeksänkymmentä prosenttia. Heidän asuinpaikkansa ei saavuttanut edes alinta hyväksyttävää tasoa yhdessä tai useammassa hyvään hoitoon kuuluvassa asiassa.

Toisin sanoen heitä hoitaa huonosti koulutettu, liian vähäinen henkilökunta epäasianmukaisissa tiloissa, heidän ruokailussaan tai lääkehoidossaan on puutteita, heitä ei kuntouteta tavoitteellisesti ja/tai heitä koskevien asiakirjojen tietosuoja on heikko.

Yleisin puute oli liian pitkä tauko ruokailujen välillä. Liian pitkä tarkoittaa 11 tuntia tai sitä enemmän. Näin siis pidetään vanhukset nöyrinä nyky-Suomessa!

Myös naapurimaassa Ruotsissa kampaillaan vanhusten hoidon laadun ja kustannusten kanssa. Satuin kuulemaan minkälaista on ratkaisukeskeinen hoito muistihäiriöisten hoitokodissa.

Menohan voi muistihäiriöisten kanssa olla melkoista. Osa asukkaista ei pysy paikoillaan. Toiset huutelee itsekseen. Lisäksi yhteistiloista tuppaavat katomaan kaikenlaiset pikkutavarat.

Miten rauhoittaa tilannetta ilman lääkkeitä?

Vaeltelijoille (vandrarna) pystytetään bussipysäkki. Siihen he kerääntyvät yhdessä onnikkaa odottelemaan. Ehkä syntyy jopa pieni keskustelu säästä tai liian pitkistä vuoroväleistä?

Keräilijöille (samlarna) kylvetään joka aamu lankakeriä. Niitä he noukkivat päivän mittaan ja ovat onnellisia jokaisesta löydöstään.

Huutelijat (roparna) ovat sinänsä harmittomia. Riittää, että joskus vähän huutelee takaisin.

Mikäli nämä ajatukset rantautuvat tännekin, meitä jokaista odottaa loistava vanhuus. Ei ehkä ruokaa, kuntoutusta tai riittävää hoivaa, mutta tekemistä kaikille. Oletko innokas marjastaja ja sienestäjä? Ilmiselvä keräilijä. Harrastatko kenties juoksua? Ahaa, siis tuleva vaeltaja, joka kipittää hoitajaa pakoon, minkä kintuistaan pääsee?

Itse olen...täytyykö tuota edes sanoa? Mutta tiedän miten huutelijat saadaan hiljaisiksi. Eihän siihen tarvita kuin näppäimistö. Sen avulla voi nurkassa nurista ihmisarvoisen hoidon puolesta.

Lue koko kirjoitus

Ihan semisti normipäivä

Kirjoittanut: interAACtive

Viime keskiviikkona 6.10. vietettiin puhevammaisten päivää. Kampin Narinkkatorilla esiteltiin puhetta korvaavia viestintäkeinoja, esimerkiksi puhelaitteita ja kuvakansioita. Päivän teema oli: mitä sanoisit, jos et voisi puhua?

Hyvä kysymys. Mitä sanoisin jos en voisi puhua?

Joku kirosana voisi olla hyvä.

Kirosana olisi taloudellinen. Sillä voisi kuitata sekä tunteet, että keskustelut. Kaveri kysyisi, että mitä kuuluu. Minä siihen, että "***ko tässä". Ja kun oikein sapettaisi, niin toistaisin tarpeeksi monta kertaa. Ystävä kertoisi hyvän jutun ja minä vastaisin, että "ei ***".

Joku pöllö heitto olisi hauska. Sellainen kuin ”normipäivä” tai ”ihan semisti”. Tai ehkä ”ihan semisti normipäivä”. Sehän käy joka paikkaan.

Jotta perheessä säilyisi järjestys, tarvitsisin hyvän komentosanan. Painava ”NYT” voisi toimia. Se korvaisi sellaiset lauseet, kuin ”nyt rauha!”, ”nyt mennään!”, ”nyt ei oo mitään hätää”.

Kuka-sana voisi olla myös hyvä, sillä meillä etsitään usein syyllistä. Joku on aina syönyt viimeiset keksit, sotkenut vessan ja kadottanut kännykän laturin.

Perheen pienimmälle sanoisin yhden sanan: ”kukkuu!”

Varmasti tiedän, mitä en sanoisi. En sanoisi ”haluan vessaan”. En sanoisi ”haluan kahvia”, koska juon teetä. En sanoisi ”ei”, enkä ”kyllä”, koska ne voisin kertoa muutenkin.

Mitä sinä sanoisit, jos et voisi puhua?

Lue koko kirjoitus

Hyviä päätöksiä

Kirjoittanut: interAACtive

Vanhimmat lapsemme käyvät keskisuurta suomalaista alakoulua. Se tarkoittaa, että koulussa on yhtä paljon oppilaita kuin pienessä kunnassa asukkaita.

Ekaluokkalaisemme ei ole koskaan kuullut, että koulussa olisi oppilaita, joilla on jokin vamma tai sairaus. Paitsi, ai niin, rinnakkaisluokalla on yksi poika, jolla on kipsi kädessä.

Viidesluokkalaisemme tietää, että koulussa opiskelee myös oppilaita, jotka liikkuvat, puhuvat tai käyttäytyvät eri tavoin muut. Kauan sitten hän leikki välitunneilla erityisluokan oppilaan kanssa.

Miksi ekaluokkalainen kuvittelee kaikkien oppilaiden olevan samanlaisia?
Koska ekaluokkalaiset ylipäätään löytävät suuresta koulusta tuskin itseään.
Koska koulussa on vuosien varrelle tehty monta päätöstä.

Aluksi erityisluokat opiskelivat koulurakennuksessa rinnakkain saman ikäryhmän kanssa. Käytävillä tuli kuitenkin kaikenlaista, niin kuin lapset sanovat, säätämistä. Päätettiin, että erityisluokat saavat oman sisäänkäynnin ja käytävän. Silloin kaikki saavat pukea ja kulkea rauhassa.

Aluksi erityisluokat ulkoilivat samaan aikaan muiden lasten kanssa. Välitunnilla tuli, no, kaikenlaista säätämistä. Päätettiin, että välitunnit porrastetaan. Silloin keinut ja jalkapallomaalit ovat vapaina myös erityisoppilaille.

Aluksi erityisoppilaat ulkoilivat samalla pihalla muiden lasten kanssa. Piha on suuri ja vaikeasti valvottavissa. Päätettiin, että turvallisuussyistä osa pihasta aidataan erityisoppilaita varten.

Aluksi erityisoppilaat ruokailivat muiden oppilaiden kanssa. Ruokala on iso ja meluisa, ja muutenkin tuli kaikenlaista säätämistä. Päätettiin, että erityisoppilaat ruokailevat luokassa. Silloin he saavat ruokarauhan ja voivat käyttää ruokailuun tarvitsemansa ajan.

Aluksi erityisoppilaat osallistuivat koulun yhteisiin joulu- ja kevätjuhliin. Joulujuhlassa he seisoivat lavalla ja pälyilivät yleisöä. Katsomo kuunteli hiirenhiljaa, kun avustajat lauloivat. Päätettiin, että erityisluokkien juhlat vietetään erikseen.

Jokaisen päätöksen taustalla on ollut vilpitön pyrkimys kaikille hyvään kouluun.
Onko hyvistä päätöksistä seurannut hyvää?

Mitä tapahtui lapseni välituntiystävyydelle? Se loppui, koska ystävän luokka siirrettiin jo vuosia sitten erityiskouluun.

Lue koko kirjoitus

Kitalakipipari

Kirjoittanut: Maija (ja Johanna-äiti)

Moi!

Tiistaina erityisopettaja oli meidän luokassa avustamassa. Silloin me pelattiin Unoa. Se on mun lempipeli.

Keskiviikkona kävin isin kanssa hammaslääkärissä ja sain sellaisen kitalakituen, jossa on helmiä ja paukkuja. Sen avulla harjoittelen löytämään puuttuvia kirjaimia. Nimesimme Tia-siskon kanssa vekottimen kitalakipipariksi, koska se näyttää vähän koristellulta piparilta. Kitalakipiparia pitää pitää joka päivä 15 minuuttia.


Nyt olen vähän kipeä, kuumetta ja vatsa sekaisin. Isikin on kipeä. En pääse huomenna luistelemaan. Tylsää!

Hauskaa viikonloppua kaikille!

Maija

Lue koko kirjoitus

Mitä lapset kuulevat?

Kirjoittanut: interAACtive

Jääkaappimme ovessa on lehdestä leikattu sarjakuva. Sarjakuvassa isä komentaa lapsia ”vauhtia nyt! Olemme jo myöhässä!” Mitä lapset kuulevat isän sanovan? ”Kaikkien täytyy liikkua mahdollisimman hitaasti.”

Sarjakuva naurattaa aina.

Ensinnäkin, koska huomattava osa päivästä kuluu hoputtamiseen.
Toisekseen, koska sanoma tavoittaa harvoin kuulijansa.

Kun sanoo ”näkkärii”, lapset kuulevat ”Mäkkäriin”. Kun sanoo, että ”ehkä voidaan miettiä, että mennään joskus, jos ehditään, pelaamaan minigolfia”, lapset kuulevat "mennään pelaamaan minigolfia".

Tämä rikkinäinen puhelin päättyy aina samoihin syyttäviin sanoihin ”mutku sä sanoit! Sä lu-pa-sit!” En ole sanonut, enkä ainakaan ole luvannut, koska muka? Juupas eipäs.

Kun sanoo ”nyt tv kiinni” tai ”onko läksyt tehty?” mitä lapset kuulevat? Eivät mitään. Ehkä kaukaista loittonevaa surinaa.

Silloin voi pohtia haluaisiko käyttää uutta supervoimaansa, näkymättömyyttä, hyvisten vai pahisten puolesta. Toinen vaihtoehto on sanoa taikasanat, joiden avulla muuttuu taas näkyväksi. Vanhimman lapsen kohdalla nämä sanat ovat ”voi ei, menikö Don Rosan juhlanumero roskiin?”. Keskimmäisen lapsen taikasanat ovat ”pelivuoro” ja ”ylimääräinen”. Pienin pikkuinen kuopuksemme ei vielä tunne kovin montaa sanaa, mutta ”jäätelö” on takuuvarma.

Nämä sanat kuuluvat kuiskaamalla seinienkin läpi.

Lue koko kirjoitus

interAACtive blogin esittely

Kirjoittanut: interAACtive

Blogi vuorovaikutuksesta ja puhetta korvaavasta viestinnästä.

Kirjoittaja on perheenäiti, jolla on kolme lasta. Vanhempien ja lasten lisäksi kodissa on 63 unilelua, 23 kiloa pikkuautoja ja yksi nukke.

Lue koko kirjoitus

Pieni vilkaisu Maijan elämään

Kirjoittanut: Maija (ja Johanna-äiti)

Maija on 7-vuotias ekaluokkalainen Helsingistä. Reipas ja utelias Maija on aina ollut avoin uusille asioille ja ihmisille, siitäkin huolimatta, että verbaali dyspraksia ja viivästynyt kehitys on tehnyt oppimisesta ja kehityksestä normaalikäyristä poikkeavaa.

Maijan ensimmäisen vuoden onni oli valveutunut ja neuvokas neuvolatäti, joka huomasi jo 10 kk:n tytön motorisessa kehityksessä erilaisuutta, jonka takia Maija sai lähetteen Lastenlinnaan. Sairaala ei ole koskaan ollut Maijalle epämielyttävä paikka. Päin vastoin, niinä päivinä saa olla huomion keskipiste ja näyttää kaikkea mitä osaa! Vuosien varrelta Maijaa on tutkittu näin maallikkonäkökulmasta kaikista mahdollisista suunnista ilman vastausta siihen, miksi puheen tuotto on niin vaikeaa ja motoriikka kehittyy verkaasti.

Maijan toinen onni on ollut liuta valveutuneita varhaiskasvatuksen ammattilaisia ja loistavat puhe- ja toimintaterapeutit. Kun kaksivuotias tyttö ei vielä kävellyt eikä äännellyt kuin muutamia tavuja, päiväkodissa käynyt kiertävä erityislastentarhanopettaja ehdotti kokeiltavaksi joko kuvia tai viittomia Maijan kommunikoinnin auttamiseen. Viittomat tarttuivat heti. Maija on imenyt tukiviittomia sitä vauhtia kun me vanhemmat olemme niitä kerenneet ja jaksaneet oppia, joko suomalaisen viittomakielen sanakirjasta Suvista, Papunetista tai kirjoista. Vajaan kolmevuotiaan uhma helpotti huomattavasti kun hän sai kerrottua, että ei halua maitoa vaan vettä tai että päiväkodissa oli kivaa. Myös päiväkotien ihanat ihmiset ovat opetelleet viittomia ja erityisesti Maijan omia viittomia, jotta tärkeät asiat kuten Jere-serkun syntymä ymmärrettiin ja jaettiin ryhmässä.

Puhe- ja toimintaterapia ovat ollet iloista oppimista leikin ohella, välillä nopealla temmolla ja välillä enemmän leikin merkeissä. Pitkäaikaiset terapiasuhteet ovat olleet kaiken a ja o. Terapeuteista Maija on saanut terapeuttisen avun lisäksi omaan elämäänsä tärkeät tukiaikuiset, joille voi kertoa elämän iloja ja suruja ja joilta myös me vanhemmat olemme saaneet tukea ja apua arjessa pärjäämiseen ja eteenpäin menemiseen.

Lue koko kirjoitus

Ensimmäiset kouluviikot

Kirjoittanut: Maija (ja Johanna-äiti)

Moi

Minä olen Maija. Olen seitsemän vuotta vanha. Asun Helsingissä äidin, isän ja pikkusiskon Tian kanssa. Aloitin ensimmäisen luokan tänä syksynä.

Koulussa on kivaa, hauskinta tällä viikolla oli jumppa. Kaikki juoksivat ympyrää tosi kovaa. Viime lauantaina käytiin koulun kanssa katsomassa Suomi-Ruotsi maaottelua. Se oli aika jännää.

Luokassa on kavereita, joilla on kuulolaite. Minä kuulen hyvin, mutta käytän viittomia puhumiseen. Toiset kavereista viittovat todella hyvin. Viittomakielen opeja on kaksi, yksi nainen ja yksi mies.

Moi!
 
Maija

****
Hei

Maijan koulu on alkanut vauhdikkaasti ja ensimmäiset kaverisuhteet on luotu. Se on äidin näkökulmasta syksyn tärkein juttu, sillä usein kuulevat ja puhuvat lapset ujostelevat Maijan innokasta viittomista ja sitä tukevaa ääntelyä. Onneksi on muutama tosiystävä, jotka ennakkoluulottomasti jaksavat olla kaverina ja suuri joukko aikuisia, jotka jaksavat arvuutella viittomia, kunnes arvaavat oikein. Maija on todella taitava kiertoilmaisujen keksimisessä niin, että lähes aina saamme selville esim. ketä J-kirjaimella alkavaa lasta hän näki koulutaksi ikkunasta tänään!

Syksyllä pääsemme toivon mukaan tutustumaan TAIKE –taulustoon, joka on tietokoneohjelma, jossa kuvien avulla Maija luo lauseita, jotka tietokone puhuu ääneen. Toivomme TAIKE:sta Maijalle apua ja itsenäisyyden mahdollisuutta tuleviin harrastuksiin ja kommunikointiin ihmisten kanssa, jotka eivät ymmärrä viittomia. Maijan puhe kehittyy omaa verkkaista tahtiaan, joten viitomien lisäksi tarvitaan myös muita mahdollisuuksia vaihtaa ajatuksia ei-viittovien ihmisten kanssa.

Johanna

Lue koko kirjoitus

Pissihousu

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Kalattomantien pikkukivet käyvät ikävästi paljaisiin jalkapohjiini. Ihan reunassa ei voi kävellä, koska kivet ovat siellä kaikkein suurimpia. Helpoin on kävellä siinä, mistä autojen ja moottoripyörien renkaat ovat puhdistaneet soratien pikkukivet pois. On heleä kesäpäivä, kesäkuun alkua. Oikealla olevalla niityllä kukkivat voikukat keltaisena merenä, jonka aallot tuuli tekee heilutellen voikukan varsia rintamana, edeten aivan kuin puhuri saa tummat juovat etenemään veden pinnalla. Kauempana näkyy lehmiä, Alangon ayshirelehmät. Niillä on terävät sarvet, ja niistä saa enemmän maitoa kuin maatiaislehmistä. Martti-sedällänikin on lehmiä, mutta ne ovat vain maatiaislehmiä, eikä niillä ole edes sarvia. Osa Alangon lehmistä syö ruohoa, osa on pitkällään märehtimässä. Lehmissä on jotain rauhoittavaa, kiireettömyyttä, joka tarttuu. Mieleni tekisi mennä lehmien väliin makaamaan selälleni ja katsella erimuotoisia kumpupilviä. En vain uskalla, sillä pelkään lehmiä. Ne ovat niin suuria.

Jännän muotoisten pilvien seuraaminen on mukavaa niin minun kuin kavereidenikin mielestä. Saatamme viettää tuntikausia selällämme heinikossa kilpaillen, kuka löytää erikoisimman muotoisen pilven. Joskus otamme oikein eväät mukaan, jotta viihtyisimme vielä paremmin. Eväänä on useimmiten pullaa ja maitoa pullossa. Taivaalla kiitää tuulen ajamana hevosia, lehmiä, koiria, kissoja, autoja, junia, mörköjä, lohikäärmeitä, milloin mitäkin. Ruoho tuoksuu nenään, saraheinän korsi on hampaiden välissä, kimalainen pörrää etsien mesipitoista kukkaa, kärpäset surisevat. Kärpäsistä minä tykkään, ne ovat jotenkin niin kodikkaita. Kimalaisia ja mehiläisiä minä vähän pelkään, mutta en läheskään niin paljon kuin ampiaisia. Tällaisia ovat lapsuuden huolettomat, kiireettömät päivät, kun ajasta ei ole koskaan pulaa. Päinvastoin, aika kuluu joskus tuskastuttavan hitaasti. Onneksi keksimme aina jotain jännittävää, kun tylsistyminen uhkaa. Usein minä kaivan huuliharppuni taskusta ja lurittelen tuttuja melodioita, joita osaan jo aika monta.

Joulupukin paras ja mieluisin lahja puoli vuotta sitten oli tuo huuliharppu. Se on Hohner. Äiti sanoo, että se on saksalainen. Siinä on kaksi puolta. Äiti sanoo, että siinä on A molli ja C duuri. Ne ovat kuulemma rinnakkaissävellajeja. En ymmärrä, mitä sävellaji tarkoittaa, mutta luotan äitiin, koska se on ollut kuoronjohtajakin. Jotenkin A molli kuulostaa surullisemmalta ja kauniimmalta. Siksi soitan sillä surullisemmat laulut, kun taas toisella puolella soitan iloisemmat. Minä pidän enemmän surullisista lauluista. Niitä soitan enemmän kuin iloisia. Kaveritkin tykkäävät aina, kun soitan, on soitto sitten surullista tai iloista.

Äkkiä kuulen tutun puksutuksen lehmäaitauksen takaa. Juna! Varmaan Ukko-Pekka, höyryveturi. Ne ovat paljon mukavampia kuin dieselveturit, jotka ovat alkaneet yleistyä. Mielipuuhaamme on mennä seisomaan niin lähelle rataa kuin uskallamme. Odottelemme paikallamme seisten, kun höyryveturi puksuttaa ohi. Se on rohkein, joka uskaltaa seisoa lähimpänä rataa. Veturinkuljettaja huudattaa aina pilliä meidät nähdessään ja pui nyrkkiä veturin avonaisesta ikkunasta ja huutaa jotakin. Emme kuitenkaan koskaan kuule, mitä hän huutaa. On hyvän näköistä, kun pilli soi. Samalla purkautuu höyrypilvi ylös taivaalle pillin reiästä. Höyryveturin pillissä on sitten komea ääni!

Istahdan ojan pientareelle katsomaan, kun Ukko-Pekka puksuttaa ohi. Lasken vaunut. Niitä on seitsemän, jos veturia ei lasketa. Osaan laskea jo kymmeneen. Olen jo viisi vuotta. Koulussa oppisin aikanaan laskemaan ainakin sataan, mutta siihen on vielä aikaa. Olisin kyllä halunnut jo kouluun, mutta niin nuoria ei vielä oteta, niin äiti sanoo. Lehmät eivät ole moksiskaan junasta. Seisovat syömässä tai makaavat märehtimässä kuin koko junaa ei olisikaan. Eivät edes vilkaise radalle päin. Ovat varmaan niin tottuneet. Kun juna on ohittanut niityn ja hävinnyt metsikön taakse, jään vielä hetkeksi paikalleni. Haluan kuulla, kun juna viheltää saapuessaan Outokummun asemalle. Kauan ei tarvitse odottaa, kun juna jo viheltää. Se kuuluu selvästi. Aikuiset ovat kertoneet, että asema on Kalattomalta kahden kilometrin päässä. Olen kyllä käynyt asemalla isän kyydissä autolla, mutta autotie menee eri paikasta kuin junanrata.

Nousen ylös. Pissittää. Päätän kiirehtiä, jotta ehtisin Holopaisen ulkovessaan, ennen kuin menee housuun. Olen tulossa kaverini Korhosen Tuomon luota. Tuomo on saanut uuden upean polkupyörän, lasten mallin, jossa on soittokello ja apupyörät. Olen vähän kateellinen. Äiti sanoo, että Korhoset ovatkin rikkaita ja Tuomo on ainut lapsi. Siksi Tuomo saa, mitä ikinä haluaa. Vaikka oikeasti ne eivät ole Tuomon isä ja äiti. Tuomo on adoptoitu, senkin minä tiedän. Ei Tuomo ole sitä kertonut, vaan äiti. En ihan tarkkaan tiedä, mitä adoptio tarkoittaa, mutta se on jotakin sellaista, kun ottaa jonkun toisen lapsen omakseen. Äiti sanoo, että meillä ei ole varaa ostaa jokaiselle pojalle polkupyörää. Siksi saamme opetella ajamaan hänen pyörällään, kunhan täytämme kuusi vuotta.

Kiirehdin. On pakko kävellä taas vähän keskemmällä tietä, jossa ei ole kiviä. Vähän väliä vilkuilen taakseni. En pelkää autoja, vaan poliiseja. Poliiseja minä pelkään kaikkein eniten maailmassa. Isä sanoo, että poliisit ovat autoilijan pahimpia vihollisia. Isä kyllä tietää, sillä se on ammattiautoilija. Minulle on kerrottu, että poliisit vievät vankilaan vähäisimmästäkin syystä. Siksi haluan varmistaa, että poliisit eivät yllätä minua kävelemästä liian keskellä tietä.

Olen jo melkein perillä. Oikealla niitty loppuu kohta, ja sinne kääntyy taksiautoilija Parviaisen pihaan johtava tie. Parviaisen keltainen mineriittilevyillä vuorattu talo näkyy vähän kauempana oikealla. Minusta mineriittitalot ovat kaikkein hienoimpia. Aikosillakin meidän naapurissamme on mineriittitalo. Se on paljon hienompi ja isompi kuin meidän punainen lautamökkimme. Äiti sanoo, että meillä ei ole mineriittitaloa, koska olemme köyhiä. Niin, ja suutari Tammelankin talo on mineriittiä! Vaikka oikeasti se ei ole Tammelan oma talo, vaan talon omistaa Joonas. En muista Joonaksen sukunimeä, se on niin vaikea. Joonas asuu yläkerrassa, vaikka omistaa talon. Kaikki muut asuvat vuokralla, Tammelakin. Toisella puolella on rouva Kurki. Hänellä on parturi-kampaamo, jossa isäkin joskus käy. Me pojat emme ole koskaan päässeet oikeaan parturiin. Isä ajaa aina meidän hiuksemme sähkölippuukoneellaan. On talossa muitakin vuokralaisia, mutta ne asuvat yläkerrassa, enkä tunne niitä.

Joonaksella on kaatumatauti ja sirkkeli. Näin kerran, kun Joonas kaatui tullessaan pihaan mopollaan. Hänen suustaan tuli vaahtoa ja hän nytkähteli. Silmät olivat nurinpäin päässä. Aikuiset panivat rätin hänen suuhunsa. Se pitää kuulemma panna sen vuoksi, ettei pure kieltään. Sen tapauksen jälkeen Joonas ei enää ajanut kaksipyöräisellä mopolla, vaan osti kolmipyöräisen invalidimopon. Se on aika hieno. Siinä on kattokin.

Jälkeenpäin kerroin ylpeänä kavereilleni, että olen nähnyt kaatumatautisen. Kun Kovalaisen Jouni kysyi, mikä se kaatumatauti on, kerroin tietäväisenä:
- Se on sitä, kun kuattuu ja suusta tulloo vaahttoo, ja suuhun pannaan rätti.

Vilkaisen taas taakseni ja sydän on pysähtyä. Poliisiauto on jo aivan lähellä. Hyppään hädissäni melkein ojaan, mutta olen varma, että se on liian myöhäistä. Joudun varmasti vankilaan, koska kävelin niin keskellä tietä. Seison melkein ojassa toivoen, etteivät poliisit ole huomanneet ja ajavat ohi. Poliisin maija ajaakin ensin hitaasti ohi, mutta pysähtyy äkkiä ja peruuttaa kohdalleni. Olen kauhusta jäykkänä, kun ikkuna aukeaa ja poliisi sanoo:
- Mitä poika? Tiijätkö neuvvoo, missä on Parvviisen talo?
Poliisi ei huomaa, kuinka hätäpissi valuu kumpaakin lahjettani pitkin kastellen molemmat jalkateräni ja muodostaen pikku hiljaa lammikon jalkoihini. Koko rakko tyhjenee kerralla. Osoitan hädissäni oikealla olevaa keltaista mineriittitaloa.
- Tuo talo se on.
- Mihinkäs poika on matkalla?
- ”Tuohon Holopaisseen”, vastaan osoittaen tien vasemmalla puolella olevaa kermanvaaleaa mökkiä.
- ”No kiitos tiijosta, ja varohan autoja!” poliisi vielä sanoo ja veivaa ikkunan kiinni.

Poliisiauto lähtee liikkeelle ja kääntyy edessäni oikealle kohti Parviaisen taloa. Olen äärimmäisen helpottunut. En joutunutkaan vankilaan! Havahdun kuitenkin kohta likomärkiin housuihin. Nyt saisi Holopaisessa käynti jäädä väliin. Kipitän Holopaisen pihan läpi kiertäen hevostallin ja edelleen Koskisuun pihan läpi. Muutamassa minuutissa olen kotona.

- ”Voi voi, poikarukka! Miten sinä tuolla tavalla? Ethän sinä ole tehnyt housuusi enää vuosiin!” sanoo äiti vähän suuttuneena.
- ”No kun meinasin jouttuu vankillaan!” minä soperran itkun lomasta.
- Mitä sinä oikein höpäjät, lapsirukka? Nyt saunalle äkkiä, ja pesulle, niin kuin olisit jo!
Äiti sanoo ”kuin olisit jo” usein, kun on vähän suuttunut. Mutta olen helpottunut, kun saan kuivaa ylleni.
Puhtaissa, kuivissa housuissa on taas mukava olla. Päätän, etten kerro tapauksesta mitään kellekään. Hävettää, kun ajattelenkin. Viisivuotias, ja pissaa vielä housuunsa!

Lue koko kirjoitus

Lautturin kyytiläisiä

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Pena
Se oli aivan tavallinen keskiviikkoilta. Pena oli tapansa mukaan nukahtanut television ääreen. Ei tarvittu kuin viisi minuuttia, niin ukko oli jo unessa. Niin jännittävää tai mielenkiintoista ohjelmaa ei ollut olemassakaan, että hän olisi pysynyt hereillä kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Taas kerran täytyi Pirkon herättää hänet siirtymään sänkyyn. Unenpöpperöisenä mies riisui vaatteensa. Nyt saisi jokailtainen iltapotkiutuminenkin jäädä väliin.

Hän oli keksinyt mielestään erinomaisen voimisteluohjelman. Hän heittäytyi ennen nukkumaan menoaan selälleen lattialle ja potki vähän aikaa jalat ilmassa. Se antoi kuulemma hyvän unen ja piti kunnossa. Ja toden totta, mittari näytti jo pitkälle päälle 80 vuotta, ja vielä jaksoi mies hypätä Venäjällä.

Nyt väsytti kuitenkin epätavallisen paljon.

- ”Kuinka se näin väsyttääkään?” hän ajatteli sänkyyn kömpiessään

- ”Pitäisikö ottaa konjakkiryyppy?”

Hän jätti kuitenkin ryypyn sikseen. Aamulla olisi taas lähtö Venäjälle. Veljen pitäisi tulla aamupäivän puolella.

Uni ei millään ottanut tullakseen. Lopulta hän nukahti, tai ainakin luuli nukahtaneensa. Aamuyöllä hän heräsi koviin rintakipuihin.

- ”Sydän! Nyt se on menoa!” hän ehti ajatella, kun kipu äkkiä hellitti. Olo tuntui taas hyvältä, itse asiassa ERITTÄIN hyvältä. Se oli ollut onneksi väärä hälytys. Joku äkillinen lihaskramppi, vai olisiko ollut närästyskohtaus?

Itse asiassa olo tuntui niin hyvältä ja pirteältä, että hän päätti nousta ylös ja suorittaa tekemättä jääneen potkiutumisohjelman. Samahan se on, vaikka sen tekee aamuyölläkin. Pääasia, että tulee tehdyksi. Samalla voisi jumpan päälle ottaa sen konjakkiryypynkin. Hän vilkaisi kelloa, viisitoista yli kolme. Ei tarvitse nousta vielä moneen tuntiin. Ehtisi vielä nukkumaankin.

Hän nousi sängystä. Tai oikeammin hän LENSI sängystä.

- ”Mitä tämä on? Näenkö minä unta?”

Hän käveli keskelle olohuoneen lattiaa. Miten jalat tuntuivatkaan kevyiltä! Hän heittäytyi selälleen lattialle. Sekin sujui ihmeteltävän helposti.

- ”Minähän olen kuin nuori mies!” hän ajatteli potkiessaan lattialla hirmuisella nopeudella.

- ”Pitäisikö ottaa huomenna Sortavalassa huora? Vieläköhän Elena on hommissa?”

Olo tuntui niin erinomaiselta, että yö Elenan kanssa tuntui pitkästä aikaa kiinnostavalta.

- ”Nyt minä otan sen konjakkiryypyn!” hän ajatteli.

Hän huomasi olevansa jo baarikaapilla, joka oli puusta tehty iso maapallo ja avautui keskeltä kahdeksi puolipalloksi. Hän oli aina ollut ylpeä baarikaapista. Kukaan ei koskaan ollut arvannut, mitä maapallo piti sisällään.

Nyt oli jotain kuitenkin vialla. Hän ei millään saanut kaappia auki. Kaappi oli aina toiminut herkästi kuin ajatus. Hän ajatteli herättää Pirkon. Jospa vaimo on tehnyt jotain kaapille? Kun hän käveli sängyn luokse, tuntui kuin sydän pysähtyisi. Hän näki itsensä makaamassa Pirkon vieressä!

Kylmä kauhu iski kuin kymmenen kilon leka.

- ”Olenko kuollut? Mutta eihän se ole mahdollista! Minähän olen tässä!”

- ”Jos on kuollut, niin sitten on kuollut! Silloin ei voi olla enää mitään. Tämän täytyy olla unta.”

Samassa hän tuli taas ajatelleeksi Elenaa, ja samalla hetkellä hän oli Sortavalassa, huoneessa, jossa Elena nukkui. Elena ei tosin nukkunut yksin, huora kun oli. Pena yritti herättää Elenaa, ensin varovasti, sitten yhä voimakkaammin ravistellen. Mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän pystynyt tarttumaan Elenan peitteeseen kunnolla. Käsi tuntui ikään kuin menevän läpi kaikesta, mihin hän tarttui.

Samassa hän tuli ajatelleeksi taas itseään makaamassa sängyssä Pirkon vieressä. Siinä silmänräpäyksessä hän katsoi taas itseään.

- ”Näytän todellakin kuolleelta” hän ajatteli.

- ”Mutta eihän se ole mahdollista. Minähän olen tässä!”

Siinä samassa kaikki hävisi ympäriltä. Hän näki vain pimeyttä. Jostakin kaukaa näkyi pieni valopiste, joka tuntui kasvavan. Se alkoi vetää häntä voimakkaasti puoleensa. Hän ei mahtanut mitään sen vetovoimalle. Kirkas valo läheni huimaavalla vauhdilla. Samalla hän kuuli kauniimpaa musiikkia, mitä koskaan oli kuullut.

Valo tuli aina vain lähemmäksi...

Hermanni

Hermanni oli oikeastaan hyvin tyypillinen pohjalaisisäntä: ei hötkyillyt joutavia, eikä uskonut ihan mitä tahansa. Itse asiassa hänenlaistaan miestä oli lähes mahdoton höynäyttää. Hän oli perus-skeptikko. Mutta minkä hän lopulta uskoi, siitä häntä ei hevillä käännytetty.

Hänen vaimonsa oli toista maata. Jos Hermanni oli perus-skeptikko, niin Helga (Helka) oli perus-lestadiolainen - ja harras sellainen. Ei se ristiriitoja heidän välillään aiheuttanut, vaikka Hermanni ei suuremmin kirkonmenoista perustanut. Hermanni kuului kyllä luterilaiseen kirkkoon, mutta hänelle riitti, kun virkatodistuksessa luki: ”ev.lut.” Oli hänet silti nähty kirkossakin jonkun kerran vaimonsa mukana, mutta vain häissä ja hautajaisissa. Oli kai kerran tavattu myös kauneimpia joululauluja laulamassa.

Sopuisaa oli heidän yhteiselonsa enimmäkseen ollut. Uskonnosta tai Jumalasta ei kotona puhuttu. Kumpikin sai uskoa, miten halusi. Eikä Hermanni mikään jumalaton ollut, uskoi vaan omalla, hötkyilemättömällä tavallaan.

Nyt oli kuitenkin erimielisyys ja tora pujahtanut oven raosta. Ja syynä oli juuri se, mistä puhumista he olivat kotona vältelleet: usko. Hermannin kello raksutti jo 78:aa. Hän oli ollut ikänsä terve mies, mutta nyt oli viikatemies tulossa noutamaan omaansa. Hermannissa oli todettu puoli vuotta sitten vatsasyöpä. Syöpä oli diagnosoitu aivan liian myöhään. Se oli jo levinnyt kaikkialle. Hermannin kello raksutti jo laina-aikaa. Lääkäri oli luvannut vain kolme kuukautta, korkeintaan puoli vuotta. Hermannin laskujen mukaan puoli vuotta oli umpeutunut jo kaksi viikkoa sitten.

Mitä huonommaksi Hermannin kunto kävi, sitä kiihkeämmin alkoi Helka vaatia, että tämän pitäisi suostua papin vierailuun ja viimeiseen voiteluun. Yhtä sitkeästi Hermanni kieltäytyi. Nyt hän jo makasi syöpäosastolla tiputuksessa ja kipulääkkeiden turruttamana. Mutta järki pelasi, ja mies kieltäytyi papin vierailusta yhä vain. Helkalla oli kuitenkin hätä miehensä sielun tilasta. Entäpä, jos Hermanni kuolee suruttomana ja joutuu kadotukseen? Vaikka Helka oli aina kunnioittanut miehensä tahtoa, oli nyt kysymys iäisyysasioista. Helka pyysi tuttua lestadiolaispappia vierailemaan miehensä luona, ikään kuin sattumalta ja ottamaan öljynkin varmuudeksi mukaan.

Papin astuessa sisään tämä olisi huomannut välähdyksen Hermannin silmissä, jos olisi vähänkään tuntenut miestä. Hermanni arvasi heti, kuka papin oli kutsunut. Pappi selitti, että oli muka vieraillut samalla osastolla erään toisen seurakuntalaisen luona. Halusi vain tarkistaa, kuinka täällä voidaan. Samalla hän, ikään kuin ohimennen, tiedusteli, miten Hermanni oli ajatellut nämä taivasasiat.

Hermanni vastasi pohjalaisella jämäkkyydellä:

- ”Minnoon aatellu sen sillä tavalla, että se, joka on mies täällä, on mies sielläkin!”

Kun pappi tiedusteli varovasti, voitaisiinko kenties rukoilla yhdessä, vastasi Hermanni topakasti:

- ”Annappahan vaan olla rukoilematta. Ja öljyllä ei minnuu töhöritä!”

- ”Sitä te ette kuitenkaan voi estää, että seurakunnassa rukoilemme teidän puolestanne.”

- ”Omapahan on häpeänne!” kuului tyly vastaus.

- ”Vaimo oli oikeassa, mies on todellinen jukuripää” ajatteli pappi kävellessään kohti sairaalan ulko-ovea.

Kun Helka meni vähän myöhemmin katsomaan miestään, sai hän kuulla kunniansa.

Hermanni ei ollut helppo pala myöskään viikatemiehelle. Monta kertaa se sai tulla turhaan, yleensä aina aamuyöllä kello kolmen maissa. Se on mystinen aika tuo aamuyö kello kolme. Silloin ihminen usein herää, eikä sitten meinaa millään saada unta. Se on myös aika kuolla. Silloin viikatemies kiertää viikatteineen nukkuvien yllä tutkien kuin saalistava leijona gnu-laumaa etsien heikkouden merkkejä.

Hermanni sinnitteli hengissä vielä lähes kaksi kuukautta. Tuli kuitenkin yö, jolloin kuoleman saalistaja huomasi uhrinsa heikentyneen riittävästi lopullista iskua varten. Silti kamppailu oli raju. Hermanni oli jukuripää kuolemassakin. Mutta luonnon lait säätävät kaikelle olevaiselle määräajan. Sille ei Hermannikaan voinut lopulta mitään, niin jukuripää kuin olikin.

Kuolinajaksi merkittiin 03.12. Hermanni näki ja kuuli, kun vuorossa oleva lääkäri saneli sen nauhuriin. Hän ymmärsi heti kuolleensa. Hän tuli ajatelleeksi kotona nukkuvaa vaimoaan. Siinä samassa hän oli kotona tutun sängyn vieressä. Hän silitti näkymättömin käsin vaimonsa hiuksia. Samalla hetkellä Helka heräsi. Hän tiesi jollain mystisellä tavalla, että Hermanni oli kuollut.

Hermanni oli kuitenkin jo valotunnelissa; siinä samassa, jossa Pena oli ollut kolme päivää aiemmin.

Reiska

Reiska oli ollut juoppo melkein koko ikänsä. Ensimmäisen ryyppynsä hän otti jo 13-vuotiaana. Heti alusta alkaen hän oli sinut alkoholin kanssa. Ei hänestä suoraan juoppoa tullut, mutta alusta alkaen hän otti enemmän ja pitempään kuin toverinsa. Koulut tuli jotenkuten käytyä, amiskin, autonasentajalinja.

Suuri rakkaus iski jo 19-vuotiaana. Papin perässä piti mennä lörpöttelemään. Morsmaikku kun oli pieniin päin. Niin alkoi Reiskan aikuiselämän seesteisin vaihe. Poika tuli. Vuokrayksiössä asuttiin pojan syntymään asti. Sitten muutettiin vuokralle kaksioon. Pitkään ei ehditty kaksiossa asua, kun Ritva alkoi taas odottaa. Tässä vaiheessa Ritvan varakkaat vanhemmat lupasivat auttaa, jotta Reiska ja Ritva pääsisivät kalliista vuokralla asumisesta. Päätettiin ottaa reilu asuntolaina, ja rakentaa kerralla kohtuukokoinen omakotitalo. ”Omakotitalossa asuu onnellinen perhe”, niinhän sanotaan. Omarahoitusosuuden sai Ritva ennakkoperintönä. Siksi Ritvan kaukaa viisaat vanhemmat vaativat nuorta paria tekemään avioehdon, jossa eriteltiin kummankin panostukset talon hankinnassa sekä rajattiin puolison avio-oikeus pois toisen henkilökohtaisesta omaisuudesta.

Talo valmistui aikanaan. Rakentaminen alkoi kuitenkin rasittaa heidän suhdettaan. Reiska kävi päivät töissä autokorjaamossa, illat omakotitalon kimpussa. Hermoja piti nyt lääkitä alkoholilla perjantain lisäksi myös lauantaina ja sunnuntaina. Lisääntynyt alkoholin käyttö aiheutti skismaa Ritvan ja Reiskan välille. Sitäkin enemmän, kun vaimo ei voinut ottaa mitään.

Talo valmistui samaan aikaan, kun toinen poika syntyi. Nuori äiti pääsi laitokselta suoraan uuteen kotiin. Jotain oli kuitenkin särkynyt. Uusi tilava koti ei ollutkaan onnen tyyssija. Katastrofi seurasi ensimmäisenä kesänä uudessa talossa. Reiskan kesälomaa oli ehtinyt kulua vasta viikko. Takana oli viikon putki ”hermojen laukaisua”. Vaimo oli saanut tällaisesta hermojen laukaisusta tarpeekseen ja antoi sen myös kuulua. Jotain raksahti Reiskan päässä ja hän löi. Ei kovaa omasta mielestään, mutta seurauksena oli musta silmä. Jotain oli särkynyt peruuttamattomasti, vaikka Reiska rukoili polvillaan anteeksiantoa. Hän vannoi, että nyt sai ryyppääminen jäädä. Ritva antoi anteeksi, tai ainakin sanoi antavansa. Tehtyä ei kuitenkaan saanut tekemättömäksi.

Loppuloman Reiska tissutteli vaimolta salaa. Pastilleja kului hirvittävä määrä. Viimeisellä lomaviikolla hän ajoi ratsiaan ja puhalsi 1,5 promillea, vaikka ei ollut ottanut pisaraakaan sinä aamuna. Vaimo ja lapset olivat kyydissä. Järkyttynyt vaimo lähti ajamaan lasten kanssa eteenpäin Reiskan lähtiessä verikokeeseen poliisien kyydissä. Ja sille tielleen Reiska jäi. Palasi viikon putken jälkeen hirveässä laskuhumalassa. Ritva antoi tulla tekstiä sydämensä kyllyydestä. Nyt napsahti Reiskan päässä taas. Hän pieksi vaimonsa sairaalakuntoon. Kun poliisit tulivat, ei Reiska arvannut, että poliisien välissä kävellessään ulos ulko-ovesta, kulki ovesta viimeistä kertaa. Avioero astui voimaan puolen vuoden päästä. Talo oli myyty jo sitä ennen. Osituksessa ei Reiskalle paljon jäänyt.

Töihin hän ei palannut enää koskaan lomaltaan. Syöksy oli jyrkkä. Vähät rahat oli äkkiä ryypätty. Vuoden päästä Reiska pyöri jo puistoukkojen porukoissa. Lapsiaan hän ei myöskään nähnyt enää koskaan. Hänen onneton alkoholistin elämänsä päättyi jo ennen kuin alkoholi ehti tehdä hänestä selvän. Hän oli alle 35-vuotias kuollessaan leipäveitsi keuhkossaan. Ensimmäinen pisto oli jo tappava. Oli osunut suoraan sydämeen.

Maatessaan selällään lattialla veren pulputessa ensimmäisen piston reiästä ja tuntiessaan elämänvoiman hiipuvan, hän ihmetteli, miksi on niin rauhallinen.

- ”Eikö kuoleminen satu tämän enempää?”

Edes puukottajalle hän ei ollut vihainen. Oli vain niin oudon välinpitämätön olo. Hän näki katossa tumman pilven, joka kasvoi ja alkoi laskeutua pikku hiljaa häntä kohti. Hän tiesi vaistomaisesti, mikä pilvi oli. Se oli kuolema. Senkin hän tiesi, että kun pilvi saavuttaisi hänet, hän kuolisi. Silti hän ei pelännyt, oli paremminkin helpottunut. Elämä alkoholin orjana oli ollut pelkkää helvettiä viimeiset vuodet.

- ”Joutaahan täältä pois” hän ajatteli sulkiessaan silmänsä.

Kun hän avasi silmänsä taas, huomasi hän olevansa huoneen katossa ja katselevansa itseään makaamassa lattialla leipäveitsi rinnassa. Verta ei pulpunnut enää. Hän tajusi, että sydän oli pysähtynyt, siksi verta ei enää tullut. Kyllä sitä oli tullutkin, valtava lammikko.

- ”Voiko ihmisessä olla noin paljon verta?” hän ajatteli.

Oli aivan hiljaista ja rauhallista. Ketään ei näkynyt hänen ympärillään. Puukottajakin oli paennut.

Hän ajatteli entistä vaimoaan, kuinka kaltoin oli tätä aikoinaan kohdellut. Hän tunsi ääretöntä katumusta, niin suurta, että se tuntui tukahduttavan hänet. Siinä samassa hän oli Ritvan vuoteen vieressä. Ritva oli sikeässä unessa, nukkui uuden miehensä vieressä. Ritva oli avioitunut pari vuotta heidän eronsa jälkeen. Kun Reiska oli kuullut siitä, oli hän tuntenut katkeruutta. Nyt katkeruudesta ei ollut mitään jäljellä. Päinvastoin, hän tunsi miestä kohtaan lähes samanlaista hellyyttä kuin Ritvaakin kohtaan. Oli hyvä, että tämä oli saanut itselleen kunnon miehen. Hän yritti silittää vaimonsa hiuksia.

- ”Nämä ovat jäähyväiset” hän ajatteli.

Hän meni katsomaan vielä lapsiaan toisiin huoneisiin. Kaksi vanhinta, jo murrosikäistä poikaa, olivat hänen. Hän silitti poikiensa hiuksia. Ja samassa hellyyden puuskassa hän silitti myös kahden nuoremman lapsen hiuksia, vaikka ne eivät olleetkaan hänen. Yrittipä vielä vetää nuorimman peitteen ylemmäs. Tämä oli potkinut sen yhdeksi mytyksi jalkoihinsa. Hän joutui kuitenkin luopumaan aikeestaan. Käsi ei saanut millään otetta peitteestä.

Samassa hän oli jossain muualla. Ympärillä oli vain ääretöntä pimeyttä. Hän näki kaukana pienen pisteen, joka ikään kuin tuli lähemmäksi. Hän tajusi äkkiä, ettei piste tullut häntä kohti, vaan hän itse syöksyi sitä kohti huimaavalla nopeudella. Samassa hän tajusikin olevansa ikään kuin tunnelissa, ja se, minkä hän näki kasvavana valopisteenä, olikin tunnelin pää, josta alkoi jotakin äärettömän kirkasta. Se veti häntä vastustamattomasti kuin voimakas magneetti. Hän kuuli kellojen kilkatusta, hyvin monenlaisten kellojen. Osa helisi kirkkaina, toiset tummempina. Toiset olivat kovaäänisiä, toiset soivat hiljaa. Kelloja oli varmaan satoja. Hän ei koskaan ollut kuullut sellaista kellojen sinfoniaa.

Äkkiä hän oli kirkkaassa valossa. Hän näki jonkun olennon lähestyvän. Hän tunnisti äitinsä. Kohta hänen luokseen tuli muitakin: hänen setänsä, mummi ja ukki. Hän tunsi ääretöntä rakkautta heitä kaikkia kohtaan. Samalla hän tunsi näiden rakkauden ympäröivän itsensä. Sitten hän näki jonkun kirkkaan olennon lähestyvän. Olento häivähti siniselle ja oli niin kirkas, ettei hän voinut katsoa sitä.

- ”Onko tuo jumala?” hän sai kysyttyä äidiltään.

Äiti hymyili:

- ”Kaikki me olemme yhtä”.

Hän ei nähnyt enää sukulaisiaan. Oli vain kirkas olento. Hän tunsi rakkauden ja ymmärtämyksen, joka säteili tuosta olennosta, ja otti hänet ikään kuin pilven sisään. Olento tuntui kysyvän häneltä jotain. Samalla hän näki elämänsä kuin filminauhana. Hän häpesi kaikkia pahoja tekojaan, jotka näytettiin hänelle. Olento ei kuitenkaan tuominnut häntä, vaan hän tunsi ainoastaan olennon rakkauden. Samalla hän tunsi saaneensa kaiken anteeksi.

”Tällainenko kuolema onkin?” hän ajatteli...

Lue koko kirjoitus

Viisikon baarissa

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Olimme Rännän kämpällä metsällä. Meitä oli iso porukka, toistakymmentä henkeä. Olin tullut kämpälle omalla autollani, joka tuolloin oli työsuhdeauto, sillä kertaa Volkswagen Golf. Tulin kämpälle torstai-iltana, jolloin suurin osa porukasta oli jo paikalla. Lähtö kämpälle oli ollut taas tavanomaisen vaikeaa. Olin joutunut lupaamaan, että palaan jo lauantaina. Minulla oli Golfin takakontissa lahjaksi saamani litran Ballantines sekä kolmen vartin Gordon’s gin. Jätin ne sinne odottamaan loppuiltaa. Sitä ei olisi kannattanut tehdä. Joku koiranleuka, epäilen Ramia, oli tutkinut takakonttini ja löytänyt pullot. Sen koommin en niitä nähnyt. Niinhän sitä sanotaan, että uskovaisten eväät ovat yhteisiä. No, ei minun tästä pienestä takaiskusta huolimatta tarvinnut ilman juomista jäädä.

Mukaani olin ottanut uskollisen metsästystoverini Vilin, kullanruskean venäjänajokoiranartun. Vili ei ymmärtänyt jäniksistä höykäsen pöläystä ensimmäiseen kolmeen ja puoleen vuoteen. Vaikka sain osakseni ivaa ja pilkkaa koirani takia, kuljetin Viliä siitä huolimatta sitkeästi mukanani. Olin ensimmäisiä pioneereja, jotka uskalsivat kokeilla Suomessa silloin vielä tuntematonta rotua. Ostin pennun Tohmajärveltä, kasvattajalta, joka oli Itä-Suomessa ensimmäisiä venäjänajokoiria kasvattavia kenneleitä.

Olin siis tullut kämpälle torstai-iltana Vili mukanani. Olin joutunut lupaamaan Eijalle, ensimmäiselle vaimolleni, että tulen kotiin lauantaina. Haluan tässä sanoa ilman sarvia ja hampaita, että ”Pekan ja Pätkän” Justiina oli lievä tapaus Eijaan verrattuna.

Metsästysretkemme alkoi tyypilliseen tapaan: istuttiin iltaa pelaten sököä ja nauttien samalla nestepitoisia ravinneliuoksia. Jossain vaiheessa iltaa oli jokailtainen sauna. Rännän kämpän sauna sijaitsi aivan rajavyöhykkeen vieressä. Kun kävi saunasta käsin uimassa Rännänlampeen johtavassa joessa, oli jo rajavyöhykkeellä. Tarkkaan ottaen uiminen olisi vaatinut rajavyöhykeluvan.

Perjantaina metsästimme tavalliseen tapaan. En muista, saimmeko tällä reissulla paljon saalista. Mutta yleensä saimme aina jotakin. Seppänen (koira, beaglen ja suomenajokoiran sekoitus) oli mukana, joten jänisajo meillä oli ainakin. Muistelen, että ajoimme Hiken kanssa autolla Pusurin tien varteen. Istuimme tulilla Seppäsen hakiessa jänistä. Osa porukasta oli lintujahdissa pystykorvan kera. Aakalan Harrilla oli mukanaan setterinsä, jolla hän metsästi omalla alueellaan. Se oli lokakuuta, sen alkupuolta. Lunta ei ollut vielä. Vili pyöri tavalliseen tapaan minun jaloissani. Seppänen sai ajon, ja yritin houkutella Viliä mukaan Seppäsen ajoon, turhaan. Ellen väärin muista, Hikke ampui jäniksen. Metsästyspäivä venyi aika myöhään, koska emme meinanneet saada Seppästä pois metsästä.

Palattuamme kämpälle ja ruokailtuamme, huomasimme, että kaksi koiraa puuttui: Hiken itäsiperianlaika ja Vili. Joku naureskeli, että kaksi venäläistä on lähtenyt käymään kotitanhuvillaan. Se oli oikeasti mahdollista, olihan kämppä aivan rajavyöhykkeen vieressä. Emme ottaneet koirista sen suurempaa murhetta, vaan vietimme iltaa tavalliseen tapaan. Ne palaisivat kyllä juostuaan tarpeeksi.

Koirat eivät kuitenkaan palanneet. Aamulla tuli kaksi rajavartijaa kämpälle. He olivat yöllä ottaneet kiinni kaksi koiraa rajavyöhykkeeltä. Tuntomerkit täsmäsivät. Ne olivat epäilemättä Vili ja Hiken laika. Asiassa oli kuulemma yksi mutta. Koska koirat oli otettu kiinni rajavyöhykkeeltä, oli vaara, että ne olivat käyneet Venäjän puolella. Tällöin astuvat voimaan rabiesvaaraa koskevat pykälät. He joutuvat tutkimaan koirat tarkasti ennen luovuttamista. Mikäli löytyy yksikin avohaava, on sillä koiralla edessään kolmen kuukauden karanteeni. He kysyivät, olimmeko valmiit siinä tapauksessa maksamaan karanteenin kustannukset. Ne tulisivat olemaan noin 3500 markkaa.

- Miun koiran saa ainakkii pisttää siinä tappauksessa monttuun! sanoi Hikke heti.
- Nii miunkkii, minä sanoin heti perään.
Sovimme rajamiesten kanssa, että Hikke ja minä tulisimme käymään Kokkojärven vartiolla puolilta päivin. Siihen mennessä he olisivat ehtineet tutkia koirat.

Menimme tasan kello kaksitoista vartiolle. Koirat oli tutkittu, eikä avohaavoja oltu löydetty. Karanteenia ei tarvittaisi. Koiramme odottivat vartioston pihalla olevassa häkissä. Rajamiehet pyysivät meitä piipahtamaan ensin sisällä kuittaamassa luovutuspaperin. Tärkeämpi asia tuntui kuitenkin olevan vihjaus, että heidän kahvikassansa kaipasi täydennystä. Sopiva summa olisi 100 markkaa kummaltakin. Hikke meinasi, ettei hän ainakaan maksa. Minä sain kuitenkin puhuttua hänet ympäri. Ei kannata aiheuttaa pahaa verta rajamiesten keskuudessa. He kuitenkin valvoivat metsästystä näillä rajaseuduilla poliisin oikeuksin. Molemmat siis maksoimme. Vaikka Suomi on kansainvälisissä vertailuissa todettu maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi, haiskahti tämä 200 markan vaatimus kahvikassaan vahvasti siltä itseltään.

Saimme kuitenkin koirat pois elossa ja terveinä. Tulimme koirien kanssa takaisin kämpälle. Sillä aikaa pojat olivat saaneet mielestään hyvän idean. Lähtisimme käymään Viisikon baarissa. Baari sijaitsi Lieksan Hatun kylässä, aivan kylän keskustassa. Kämpältä oli sinne matkaa ehkä 25 kilometriä. Kerroin, että minun pitäisi lähteä kotiin tänään. Siitä toiset vain innostuivat:
- Sittehän sie voit olla kuskina. Voijaan lähttee siun Golfilla.
Pojat kärttivät minua lähtemään niin sitkeästi, että lopulta annoin periksi.
- Sillä eholla lähen, että ette jiä sinne baarriin koko päiväks.
Pojat vakuuttelivat, että ottaisivat vain pari olutta. Minä ehtisin hyvissä ajoin kotimatkalle.

Kun selvisimme lähtemään, tuli pieni Golf vähän turhankin täyteen. Mukaan ahtautui kuski mukaan lukien kahdeksan miestä. Täytyy sanoa, että jos työnantajani olisivat tienneet, kuinka kohtelen työsuhdeautoani näillä kämppäreissuilla, olisivat he repineet pelihousunsa. Jouset pohjassa ajelimme huonoja kämppäteitä kohti Hatun kylää. Kyydissä olivat lisäkseni Timo, Juha, Rami, Hikke, Lassi, Harri ja Ami. Ami jouduttiin ahtamaan takakonttiin, koska millään häntä ei saatu mahtumaan matkustustiloihin.

Viisikon baarin enemmän tai vähemmän alkoholisoituneet asiakkaat katsoivat ihmetellen ikkunasta, kuinka monta miestä Golfista oikein purkautuu. Menimme sisään. Baarin pitäjä, Matti, ei ollut tänään töissä, vaan baaria piti hänen avovaimonsa. Pojat tilasivat itselleen oluet ja minulle kahvia. Jossakin vaiheessa Rami lähti ulos, avasi Golfin takakontin, ja palasi takaisin sisään minun kitarani olallaan. Sisään tultuaan hän kailotti kovalla äänellä:
- Nyt teille esitettään elävvää mussiikkia! Meillä on mukana trubaduuri, joka laullaa teille olutpalakalla. Teijän tarvii ostaa olutta vaan trubaduurille ja miulle. Mie oon manageri. Mussiikkia tullee niin pitkään, ku olutta on tuopeissa.

Minun kieltäytymisyritykseni oli täysin turhaa. Ajattelin ensin laulaa vain yhden laulun. Esitin muistaakseni Jaakko Tepon ”Tuupovaaran yössä”. Siitä oli tullut vuosien myötä yksi bravuureistani. Esitys sai riemukkaan vastaanoton. Pöytään tuli useita oluita.
- ”Ota nyt ies yks olut, siehän ne oot tienannu.” yritti Rami houkutella minua.
No, eihän hupsua tarvitse kauan houkutella.
- No hyvä, otan vaan tään yhen. Lähen joka tappauksessa tännään.

Pian vaadittiin jo lisää musiikkia. No, hupsuhan esitti. Baariemäntä vaikutti erityisen ihastuneelta. Hän lupasi, että talo tarjoaa niin kauan kuin laulan. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin ottanut jo monta olutta. Kotiin lähdöstä ei olisi enää puhettakaan!

Pojat hymyilivät vähän vinosti. He olivat arvanneet, kuinka kotiin lähtöni käy. Arvattavasti he olivat tehneet suunnitelman silloin, kun olimme Hiken kanssa hakemassa koiriamme vartiostolta. He tiesivät, että jos kitara on mukana ja riittävästi innokkaita kuulijoita sekä sopivasti olutta, ei minua saisi lähtemään kirveelläkään. Arvattavasti pojat olivat jo varautuneet siihenkin, että joku muu joutuisi ajamaan Golfin kämpälle.

Konsertti jatkui. Tässä vaiheessa baariemäntä oli kantanut eteeni paksun kansion lauluja täynnä. Äkkiä mieleeni pälkähti, että minun olisi pitänyt ehdottomasti soittaa kotiin, muuten ei kunnian kukko laulaisi. Paras olisi soittaa heti, ennen kuin olisin liian humalassa, ja sammaltaisin liikaa. Silloin ei ollut vielä kännyköitä, mutta olihan baarissa puhelin. Ensin olisi kuitenkin mietittävä, mitä sanoa selitykseksi, miksi en päässyt tulemaan tänään. Pojat keksivät mainion selityksen, joka oli osittain tottakin. Minun tarvitsi vain jättää jotain kertomatta. Nimittäin, että Vili oli karannut, ja rajamiehet olivat ottaneet koiran kiinni vyöhykkeeltä. Saisin koiran takaisin vasta sunnuntaina, heti, kun eläinlääkäri olisi tutkinut koiran. Se oli loistava selitys; ehkä siksi, että osa siitä oli totta! Rami lupasi tulla todistajaksi puhelimeen, jos selitystäni ei uskottaisi.

Niinpä pyysin baariemännältä puhelinta. Paha vain, että joutuisin puhumaan baaritiskin ääressä meluisassa baarissa. Baariemäntä lähti käymään jossain takahuoneessa. Me pyysimme Raimon kanssa baarin väeltä hetken hiljaisuutta. Sitten valitsin rohkeasti kotinumeron. Vihainen naisääni vastasi. Oli varmaan arvannut, kuka soittaa. Kun hän varmistui, että soittaja olin minä, alkoi vihainen ripitys.
- Elä sano mittää! Mie tiijän, että sieltä tulloo joku älytön selitys, miks et voi tulla tännään!
Valmistauduin juuri aloittamaan selittämisen, kun baariemäntä tuli innoissaan takahuoneesta kailottaen kirkkaalla naisen äänellään:
- Jukka, soita vielä ”Tiikerihai”!
En ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin toisesta päästä kuului ”klik". Luuri oli lyöty korvaani. Se selityksistä. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään!

Minä ja Rami jäimme baariin oikein pitkän kaavan mukaan. Toiset väsyivät jossain vaiheessa ja lähtivät minun autollani kämpälle. Me Raimon kanssa ajoimme kämpälle puolen yön maissa taksilla. Kyydissä meillä oli kaksi kylän juoppoa, jotka Rami oli houkutellut mukaan luvaten, että lämmittäisimme vielä saunan aamuyöllä. Minulla ei ole aivan tarkkaa muistikuvaa, saunoimmeko vai emme.

Seuraavana aamuna juopot tultiin hakemaan. Sekä kyyditsijät että kyydittävät olivat yhtä humalassa. No, se oli siellä korvessa tapana. Harvemmin ajettiin selvin päin. Niin sujui lokakuinen visiittimme Viisikon baarissa. Vuosi taisi olla 1989.

Kun saavuin vihdoin sunnuntai-iltana kotiin, alkoi tyypillinen haukkumissessio. Minä olin epäluotettava renttu. Kuka se nainen oli ollut? Olinko ollut koko kämpällä?
Minä huokaisin. Tiesin, että selittämisestä ei olisi nytkään mitään hyötyä. Avioliittomme tuntui vetelevän viimeisiään.

Lue koko kirjoitus

Ensimmäiset koirani

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Yhteiseloni koirien kanssa alkoi täyttäessäni ensimmäisen ikävuoteni. En tietenkään itse muista siitä mitään. Olin esikoinen, ja isä osti minulle syntymäpäivälahjaksi oikean koiranpennun. Pentu sai nimekseen Musti. Nimi oli kuvaava, olihan se aivan musta, pehmeäkarvainen spanieli. Musti oli poikakoira. Näin vanhempana ihmettelen, mistä isä sai päähänsä ostaa minulle koiran. Isä ei nimittäin itse ole koskaan erityisemmin välittänyt koirista. Ehkä ostos oli vain hänelle tyypillinen impulssiostos. Tai ehkä hän oli saanut pennun ilmaiseksi. Kun katson vanhoja valokuvia, näyttää Musti aika kookkaalta cockerspanieliksi, vaikka uros olikin. Sitä paitsi sen korvat olivat aavistuksen koholla, mikä ei ole tyypillistä puhdasrotuiselle spanielille. Luulen siis, että Musti oli sekarotuinen, ja isä oli saanut sen ilmaiseksi. Se ei vähennä Mustin arvoa rahtuakaan, päinvastoin. Minusta ja Mustista tuli erottamattomat.

Kuva: Minä, Ossi ja Musti

Kuten jo mainitsin, ei minulla ole minkälaista muistikuvaa ensimmäisistä elinvuosistani. Minulla oli kaksi hoitajaa äidin lisäksi ikävuosieni yksi ja kaksi välillä: nimittäin Musti ja saksalaistyttö Eveliina. Eveliina asui meillä reilun vuoden, ja oli paossa sodassa raunioituneen Saksan jälleenrakennusta. Eveliina oli tuolloin käsittääkseni 12-vuotias, joten hän on ollut pikkutyttö Saksassa sodan viimeisinä, kauhistuttavina vuosina. Eveliina oli äidin mukaan kullanarvoinen, Eveliina hoiti minua, joten äiti saattoi keskittyä vastasyntyneen nuoremman veljeni, Osmon, hoitoon.

Mustista ja minusta äiti on kertonut monta tarinaa. Kerron tässä niistä kaksi, jotka muistan hyvin. Molemmat ajoittuvat ajanjaksoon, jolloin olin kaksivuotias ja oppinut juuri kävelemään. Eveliina oli jo lähtenyt takaisin Saksaan, joten äidillä oli yksin vastuu minun ja Osmon hoidosta. Eräänä kesäpäivänä äiti oli mennyt saunalle pyykille Osmo mukanaan vaunuissa. Minut hän oli jättänyt pihamaalle Mustin vartioitavaksi. En tiedä, olivatko äidit tuohon aikaan huolettomampia yleensä, vai pelkästään minun oma äitini. Oli joka tapauksessa uskallettua jättää minut koiran hoitoon.

Ja niinhän siinä kävi, että kun äiti piipahti pihamaalle tarkistamaan tilannetta, ei minua, sen paremmin kuin koiraakaan, näkynyt missään. Äiti ei aluksi hätääntynyt, vaan ajatteli, että minä olen taapertanut Mustin kanssa autotallin taakse tai mahdollisesti mummoni luo. Olihan mummon mökki samalla isolla tontilla, sen toisessa päässä. Autotallin takaa minua ei löytynyt. Seuraavaksi äiti juoksi mummon luokse. Sielläkään minua tai koiraa ei näkynyt. Tässä vaiheessa alkoi jo hätääntyminen. Nyt etsijöitä oli jo kaksi, mummo ja äiti. He päättelivät, etten voi olla kaukana. Olinhan vasta oppinut kävelemään. Ensimmäisenä etsittiin naapurien pihat. Koiraa huudeltiin. Ei mitään. Minä ja koira olimme kerta kaikkiaan kadonneet. Nyt etsijöihin oli liittynyt koko naapurusto. Poliisille soitto alkoi ilmeisesti olla jo ajankohtaista, kun alkoi kuulua koiran haukunta Kalattoman metsästä. Äiti tunnisti haukusta Mustin. Siellä olisin siis minäkin, koska koira ei koskaan jättänyt minua. Kun kuljettiin haukkua kohti, alettiin ihmetellä, miten olen ehtinyt niin kauas. Kun minut ja koira lopulta löydettiin leveiden suo-ojien takaa, riitti kaikilla etsijöillä ihmettelemistä, kuinka olen päässyt suo-ojien yli. Äiti sanoi minulle vielä muutama vuosi sitten, ettei hän vieläkään käsitä, kuinka olen päässyt sinne.

Seuraava tapaus ajoittuu samaan kesään. Äiti oli taas jättänyt minut Mustin hoitoon. Ilmeisesti karvainen lastenhoitajani oli hieman liian seikkailuhenkinen, koska olimme taas päässeet pujahtamaan omille teillemme. Tällä kertaa etsinnät eivät olleet ehtineet edes käynnistyä, kun puhelimemme oli soinut. Meistä muutaman sadan metrin päässä asunut Koskisuun vanhaemäntä soitti. Koira ja minä olimme heillä. Hän oli sattumalta vilkaissut ulos keittiön ikkunasta, ja huomannut minut, juuri kaksi vuotta täyttäneen pojanvesselin, istumassa keskellä maantietä. Kalattomantie oli siihen aikaan lähiympäristön vilkkain tie, josta kulki Kuopion ja Joensuun, ja toisaalta Outokummun ja Joensuun välinen autoliikenne. Ennen kuin Koskisuun emäntä ehti tehdä mitään, näki hän ikkunasta, kuinka Musti oli tarttunut hampaillaan naperon haalarin liepeeseen ja vetänyt tien reunaan juuri ennen kuin auto oli hurahtanut ohi. Koskisuun vanhaemäntä ei kuitenkaan luottanut karvaiseen lastenhoitajaani yhtä sokeasti kuin äitini, vaan nouti minut sisään, ennen soittamistaan äidilleni. Näin Musti oli jo toisen kerran saman kesän aikana tavattu isäntänsä pelastuspuuhista.

Olisiko äiti tässä vaiheessa vaihtanut lastenhoitajaa, koska tämän tyyppiset tarinat loppuivat? Minusta ja Mustista oli kuitenkin tullut erottamattomat, vaikka se saikin potkut lastenhoitajan toimesta.

Siitä, kuinka vuodet siitä eteenpäin sujuivat Mustin kanssa, on minulla vain hajanaisia muistikuvia. Ilmeisesti Musti oli aina mukanamme, olimmepa missä tahansa. Siihen aikaan koirat saivat olla aina irti elokuun ja huhtikuun välin (oi, niitä onnellisia aikoja). Vanhoissa valokuvissa näkyy Musti usein seurassamme. Eräässä kuvassa, joka minullakin on, näkyy, kuinka seisomme korkean lumikasan päällä Ossin ja Mustin kanssa. Muistan, kun isä rakensi lumikasan mäenlaskua varten.

Voimakkain ja samalla ikävin muisto Mustista ajoittuu aikaan, jolloin olin kuusi-vuotias ja Ossi viisi. Oli talvi, ja olimme leikkimässä Kokon poikien luona, ja menneet hetkeksi leikkimään sisään. Musti oli jäänyt yksin ulos. Niinpä se harrasti yksin ollessaan mielipuuhaansa, autojen ja moottoripyörien takaa-ajoa. Siihen Kokkojen pihapiiri tarjosi erinomaiset mahdollisuudet. Talo sijaitsi aivan vilkkaan Kalattomantien vieressä. En koskaan unohda sitä järkytystä ja surua, minkä Ossin kanssa koimme, kun naapurin poika tuli kertomaan, että Musti oli jäänyt moottoripyörän alle ja kuollut. Menimme tielle katsomaan. Siellä Musti makasi aivan hiljaa. Vaikka siinä iässä ei täysin ymmärtänyt kuolemaa, tajusimme, ettei se koskaan enää leikkisi tai lähtisi mukaamme seikkailemaan. Itkimme Mustia kauan. Kun isä näki surumme, lupasi hän meille uuden koiran. Meistä tuntui kuitenkin, ettei mikään voisi korvata Mustia.

Mustin kuolemaan liittyi eräs episodi, jonka merkitys selvisi minulle vasta vuosia myöhemmin. Kun mummo kuuli, että Musti on kuollut, pyysi hän Ossia ja minua tuomaan Mustin ruumiin. Hän voisi huolehtia hautaamisesta. Koska oli talvi, emme kuitenkaan saisi hautaa kaivetuksi. Vedimme Mustin ruumiin kelkalla Mummon mökille. Kun sitten aikanaan mummon kiikkutuoliin ilmestyi uusi, kiiltävän musta, pehmeä karva, emme osanneet – onneksi – yhdistää asioita toisiinsa.

Pian Mustin kuoleman jälkeen koitti pelottava sunnuntai. Isä toi meille uuden koiran. Se oli jo 11 kuukautta vanha ja valtavan suuri. Me Osmon kanssa pelkäsimme koiraa kuollaksemme. Me linnoittauduimme kamariin ja huusimme kuin syötävät pitäessämme ovea hädissämme kiinni. Koira puolestaan halusi tehdä tuttavuutta kanssamme ja yritti avata ovea raapimalla sitä etutassuillaan. Siitä huutomme vain yltyi. Vanhemmilla oli hauskaa. Lopulta suoritettiin vanhempien avustuksella pakkotutustuminen. Me huomasimme, että koira piti meistä eikä ollut yhtään vihainen. Siitä päivästä alkoi kaveruutemme uuden koiramme kanssa, ja suru Mustista alkoi unohtua.

Kuva: Vetokoira Nalle ja serkut

Uuden koiramme nimi oli Nalle. Se oli saanut nimensä syntymäkodissaan. Se oli oikein hyvä nimi. Koira todella muistutti isoa nallea. Sillä oli pitkä, pehmeä, pikimusta karva. Sen rotu oli arvoitus. Sen verran kuitenkin tiedettiin, että siinä oli lapinkoiraa. Ehkä pitkä ja pehmeä karva oli tullut sieltä. Mutta se oli paljon isompi kuin lapinkoira. Ehkä saksanpaimenkoiran kokoinen, mutta korkeampi. Se oli kylän suurin koira – ja vahvin. Me Osmon kanssa olimme ylpeitä, että Nalle päihitti kaikki toiset koirat tappelussa.

Aluksi Nalle ikävöi syntymäkotiaan; tuotiinhan se meille lähes aikuisena. Se vietti vähän aikaa kaksoiselämää käyden välillä syntymäkodissaan visiitillä. Nallen syntymäkoti sijaitsi Lappalassa, noin seitsemän kilometriä meiltä. Se oli juuri sopiva matka koiralle hölkättäväksi. Alussa isä joutui jopa hakemaan Nallen pari kertaa Lappalasta takaisin. Sitten Nalle alkoi palata omatoimisesti. Vähitellen vierailut harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Nalle oli sopeutunut uuteen kotiinsa.

Kuten jo aiemmin kerroin, olivat koirat irti tuolloin. Elämä pikkupoikana oli siksi paljon jännittävämpää. Koirat käyttäytyvät enemmän suden tavoin saadessaan olla irti. Varsinkin, jos jossain oli narttu kiimassa, laumautuivat kilpailuhenkiset urokset helposti. Joskus saattoi kapealla kylänraitilla tulla vastaan kymmenenkin koiran laumoja. Kun itse oli vielä polvenkorkuinen, välillä vähän pelotti. Koskaan ei kuitenkaan ollut mitään syytä pelkoon. Koirat olivat ihmisille kilttejä, vaikka nahistelivatkin keskenään. En muista koskaan koiran purreen minua, vaikka seurustelimme huolettomasti täysin tuntemattomien koirien kanssa. Jos joku koira todettiin vihaiseksi, se pidettiin sen jälkeen kiinni.

Tähän väliin on pakko kertoa vielä eräs tapaus varhaislapsuudestani. Ollessani kaksivuotias, oli naapurin vihaisuuden takia kiinni pidetty saksanpaimenkoira päässyt irti ja tullut pihaamme. Äiti oli ollut kauhuissaan, kun oli huomannut minun nojaavan koiraan ja taputtavan sen selkää kaksin käsin samalla nauraen innoissani. Koira ei ollut moksiskaan. Päinvastoin, se näytti pitävän taputtelustani.

Valitettava puute useissa ihmisissä on, etteivät he ymmärrä koirien elekieltä. Jos he ymmärtäisivät, heidän ei tarvitsisi pelätä koiria, ja toisaalta he osaisivat käyttäytyä itse johdonmukaisesti koiraa kohtaan. Koira on äärimmäisen rehellinen ja johdonmukainen käyttäytymisessään. Se ei kykene valehtelemaan, vaan näyttää koko ajan eleillään mielentilansa. Jos se on jostakin epävarma, senkin se näyttää. Joskus näkee pihalla kiinni kytketyn koiran, joka haukkuu hurjana vierasta, aivan kuin olisi valmis vähintään syömään tämän. Kun saman koiran päästää irti, ei se ole enää moksiskaan. Koira yhdistää tällöin kytkettynä olon reviirin vartiointiin. Tämä sääntö ei kuitenkaan päde kaikkiin koiriin. Koirat ovat yksilöitä aivan kuin me ihmisetkin. Koira ei kuitenkaan kykene valehtelemaan, kuten me ihmiset.

Monet koiranomistajat väittävät, ettei heidän koiransa muka pidä siitä, kun he ottavat alkoholia. He kuvittelevat, että se johtuu siitä, etteivät koirat pidä alkoholin hajusta. He ovat osittain oikeassa, mutta vain osittain. Alkoholin haju on koiralle vain haju hajujen joukossa, eikä siihen liity koiralla mitään erityisiä intohimoja. Ainakaan minun koirani eivät ole olleet moksiskaan minun alkoholin käytöstäni. Syy koiran vihamielisyyteen löytyy isännän tai emännän käytöksestä alkoholin vaikutuksen alaisena. Koira on ymmällään, jos omistajan käytös muuttuu esimerkiksi riehakkaaksi. Olen ollut monta kertaa todistamassa suoranaista koiran kiusaamista humalaisen omistajan taholta. Koira oppii yhdistämään alkoholin hajun huonoon kohteluun. Tästä syystä se saattaa näyttää hampaitaan heti, kun omistaja korkkaa alkoholia sisältävän pullon. Tässä, niin kuin kaikissa ihmisen ja koiran välisissä ongelmissa, syyllinen löytyy useimmiten katsomalla peiliin.

Palataanpa taas Nalleen. Nalle oli usein mukana näissä tilapäisissä laumoissa, olihan se kookas, vahva uros. Me pojat saatoimme seurata koiralaumoja ihan vain huviksemme tai nähdäksemme minne koirat ovat matkalla. Usein lauma päätyi jonkin talon pihaan, jossa oli narttu juoksullaan. Yleensä lauma sai vihamielisen vastaanoton isäntäperheen taholta. Silloin meidän poikien oli parempi pysytellä visusti taka-alalla, ettei meitä yhdistettäisi millään muotoa lauman koiriin. Sitä paitsi useissa taloissa löytyi haulikko. Isännällä saattoi olla suolapanoksia varattuna koiralaumoja varten. Muistan vuosia myöhemmin, kuinka äitini ajoi suutuspäissään luudalla takaa meidän silloista narttuamme piirittäviä uroksia. Pihassamme saattoi päivystää kymmenenkin urosta vuorokausisotalla. Jos äiti saikin ajettua ne hetkeksi pois, tulivat ne heti takaisin, kun äiti palasi sisään. Meistä pojista taas oli hauska tehdä tuttavuutta vieraiden koirien kanssa.

Nallella oli erikoisia tapoja. En tiedä, mistä se oli ne oppinut. Jos en pelkäisi leimautuvani rasistiksi, sanoisin, että ikään kuin sen olisivat kasvattaneet mustalaiset. Mutta en halua joutua syytteeseen rasistisesta kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, joten vedän äskeisen takaisin.

Nalle oli nimittäin kova varastelemaan. Ei se omalta väeltä varastanut, vaan vierailta. Ja kaiken varastamansa se kantoi kotiin. Meidän lähellämme asui kalakauppias Beloff. Lukuisat kerrat Nalle kantoi kotiin valmiiksi sanomalehteen paketoituja kaloja. Koska äiti oli äärimmäisen rehellinen, hän soitti aina Beloffille. Usein kalat olivat sieltä kotoisin. Muutaman kerran kävi kuitenkin niin, ettei kalojen alkuperää saatu selville. Silloin äiti laittoi kaloista meille ruokaa. Nalle ei koskaan ollut järsinyt kaloja, koska se ei pitänyt raa’asta kalasta.

Eräänä varhaisena talvilauantain aamuna Nalle tuli sisään kokonainen jäätynyt Gotler-makkaratanko suussaan. Kun äiti meni ulos lakaisemaan portaita, huomasi hän oven vieressä ison kasan jäätyneitä, erilaisia makkaroita. Äidin päässä alkoivat hälytyskellot soida. Hän soitti Kalattoman K-kauppias Toivaselle. Ilmeni, että kokonainen laatikollinen makkaroita oli varastettu kaupan portailta, jonne tukkuliikkeen auto oli ne jättänyt. Kauppias oli ihmetellyt, että kaikki makkarat oli viety, mutta silti jätetty pahvilaatikko, jossa ne olisi ollut helppo kantaa. En muista, miten makkaroiden kanssa meneteltiin. Jotenkin minulla on mielikuva, että äiti palautti makkarat kauppiaalle, ja ne myytiin normaalisti. Olihan talvi ja makkarat umpijäässä. Eikä siihen aikaan oltu muutenkaan yhtä tarkkoja hygienian kanssa kuin nykyään.

Kaikkein eniten Nalle varasti kuitenkin luutia. Seisoihan jonkinlainen luuta joka talon ja mökin oven pielessä. Äiti oli aina helisemässä selvittäessään, mistä kaikkialta Nalle oli luutia meille kantanut. Me pojat saimme joskus syyt niskoillemme Nallen kolttosista. Erään kerran näimme, kun Nalle varasti luudan lähimmästä naapuristamme ja kantoi sen meille. Kun äiti kysyi, tiedämmekö kenen luuta on, vastasimme, että olimme nähneet, kun Nalle oli ottanut luudan suutari Tammelan ovipielestä. Äiti määräsi meidät palauttamaan luudan paikalleen. Suutari Tammela oli kärttyinen, vanha mies, joka syytti meitä poikia milloin mistäkin. Siksi lähestyimme ovipieltä Ossin, veljeni, kanssa melkein hiipien. Juuri, kun olin jättämässä luutaa kädestäni, avautui ovi. Se oli itse suutari. ”Nyt jäitte kiinni itse teosta, nulikat! ” hän huusi ja tyhjensi täyden ämpärillisen likavettä päällemme. Hän oli ollut juuri viemässä täyttä likaämpäriä tunkioon. Se oli meidän huonoa tuuriamme.

Olen monta kertaa jälkikäteen miettinyt, että Nalle olisi ollut ihanteellinen koira kulkurille. Se olisi käynyt etsimässä isännälleen ruokaa aina uudelle paikkakunnalle tultaessa.

Nalle oppi tulemaan meitä vastaan, kun tulimme koulusta. Koulumatkaa meillä oli kaksi kilometriä. Kun minä menin toiselle luokalle, aloitti Ossi ensimmäisen luokan. Koska Kalattoman kansakoulu oli pieni, opetti ensimmäistä ja toista luokkaa sama opettaja. Näin olimme Ossin kanssa samassa luokassa, ja Nallella oli kaksinkertainen syy tulla meitä vastaan. Luokallani oli eräs poika, Markku (en sano sukunimeä), jolla oli virtsanpidätysongelmia. Kesken koulupäivän saattoi hänen tuolinsa alta kuulua lorinaa, ja pikku hiljaa lätäkkö ilmestyi ja laajeni. Tässä vaiheessa opettaja puuttui aina tilanteeseen ja vei Markun vessaan. Kun he palasivat, oli Markulla kuivat housut jalassaan. Ilmeisesti Markun äiti oli toimittanut koululle vaihtovaatteita tällaisen tilanteen varalle. Nykyajan koulussa Markkua olisi varmasti kiusattu tämän ohimenevän ominaisuutensa takia. Me emme kuitenkaan koskaan kiusanneet häntä. En muista, että ketään muutakaan olisi koskaan kiusattu. Koulukiusaaminen oli vaan tuntematon käsite sen aikaisessa koulussa. Jos joku väittää, että vuodet ovat kullanneet muistojani. Että aina joitakuita on kiusattu koulussa, vastaan, että minä tunnen omat muistoni paremmin. Silloin ei kiusattu, ja sillä siisti!

Markulla ja meillä oli sama koulumatka, joten Markku tapasi aina Nallen, joka oli meitä vastassa. Valitettavasti hän pelkäsi Nallea, vaikkei sitä myöntänytkään. Aina, kun hän näki Nallen tulevan tiellä meitä vastaan, hän sanoi, että pitää lähteä. Sitten hän alkoi kaikin voimin kipittää kotiaan kohti. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Nallessa oli aimo annos lapinpaimenkoiraa, joten sen paimennusvietti oli voimakas. Aina, kun joku lähti juoksemaan, lähti Nalle perään, ja yritti pysäyttää pakenijan. Sen se teki myös meille oman talon väelle. Ei se purrut yhtään, vaan tarttui kevyesti käteen tai hihaan. Markku pelkäsi kuitenkin Nallea ihan tosissaan sillä seurauksella, että pissit olivat aina housussa hänen ehtiessä kotiinsa.

Kun tätä oli jatkunut jonkin aikaa, sai äiti vieraan. Markun äiti tuli käymään. Nallea syytettiin vihaisuudesta ja jatkuvasta Markun housujen kastelusta. Äiti lupasi, että pitäisi Nallen kiinni tai sisällä silloin, kun me tulemme koulusta. Olisi ongelmaan ollut Nallen kannalta miellyttävämpiäkin ratkaisuja. Esimerkiksi joku olisi voinut neuvoa Markkua, ettei kannata lähteä juoksemaan, vaan kävellä rauhassa meidän kanssamme. Tai jos pelkää koiraa liikaa, tulee yksinkertaisesti koulusta vähän erillään minusta ja Ossista. Niin viisasta aikuista ei lähipiiristä löytynyt, joten Nalle ei päässyt vähään aikaan meitä vastaan.

Koska Nalle oli iso ja vahva koira, sai isä päähänsä ostaa Nallelle vetovaljaat. Nalle veti meitä lapsia joko pulkassa, kelkassa tai potkurissa. Mummon 60-vuotissyntymäpäivillä sai Nalle antaa kyytiä koko isolle lapsikatraalle. Minulla on hyvä valokuva, jossa Nalle poseeraa valjaissa meidän serkuksien kanssa. Eräs koiravaljakkoreissu Ossin kanssa tulee erityisesti mieleeni. Isä soitti kotiin reilun parin kilometrin päässä olevalta Pakkasen pajalta, missä hän oli korjauttamassa kuorma-autoa. Isä pyysi meitä Ossin kanssa tulemaan sinne pajalle. Pääsisimme sitten kuorma-auton kyydissä kotiin. Isä kehotti meitä valjastamaan Nalle, jolloin matka joutuisi nopeasti. Teimme työtä käskettyä. Valjastimme Nallen potkurin eteen ja lähdimme kohti Pakkasen pajaa. Alku sujuikin mukavasti. Olimme edenneet jo useita satoja metrejä aivan oikeaan suuntaan, kun Nalle kuuli vanhan vihollisensa, Mustosen karhukoiran haukkuvan päinvastaisessa suunnassa. Karhukoiraa jouduttiin pitämään aina kiinni vihaisuuden takia.

Seurasi äkillinen U-käännös. Vaikka me Ossin kanssa yritimme kaikin voimin jarruttaa, emme mahtaneet vahvalle koiralle mitään. Emme kuitenkaan hellittäneet otettamme potkurista, joka oli jo siinä nujakassa kaatunut. Mahtoi se olla näky, kun musta koira vetää kylän raittia kaatunutta potkukelkkaa, josta roikkuu kaksi pikkupoikaa mahallaan. Matka jatkui Kalattoman metsään ja siitä edelleen Mustosen pihaan. Kohta oli raivoisa tappelu käynnissä. Normaalisti karhukoirasta ei ollut vastusta Nallelle, mutta nyt valjaat ja vetonaru haittasivat sen liikkumista. Tappelu jatkui niin kauan, että koirat olivat totaalisesti sekoittuneet valjaiden ja narujen sekamelskaan, eivätkä päässeet liikkumaan enää mihinkään. Me Ossin kanssa emme uskaltaneet mennä selvittämään vyyhtiä, koska pelkäsimme karhukoiran purevan. Onneksi Järvelän Markku, joka oli meitä paljon vanhempi, jo murrosikäinen poika, sattui paikalle ja sai koirat irti toisistaan. Niin jäi sillä kertaa valjakkoretkemme Pakkasen pajalle toteutumatta. Kun selvisimme Nallen kanssa kotiin, oli isä jo siellä.

Nallesta tulee mieleen vielä eräs episodi. Jostain syystä mustalaiset halusivat lainata Nallea eräänä kesänä muutamaksi viikoksi. Heillä oli kesälampaita, ja he olivat kuulleet, että Nallella on voimakas paimennusvietti. Olihan Nalle tavattu monta kertaa ajamasta milloin lampaita, milloin lehmiä. Ei ahdistellakseen, vaan paimentaakseen. Nalle olisi ollut erinomainen paimenkoira, mutta silloin ei Itä-Suomessa vielä ymmärretty mitään koiran käyttämisestä karjan paimennukseen. Päinvastoin, Nallea tulkittiin väärin. Vihaiset maanviljelijät syyttivät Nallea lampaiden ja jopa lehmien tappoaikeista. Jouduimme aina välillä pitämään sitä kiinni, kun sen paimennusvietti kävi ylivoimaiseksi vastustaa.

Koitti päivä, jolloin mustalaiset tulivat noutamaan koiraa. Me pojat emme olisi halunneet luopua Nallesta edes lyhyeksi aikaa. Siksi se päivä oli meille surun päivä. Isä teki joskus älyttömiä juttuja. Tämä oli yksi niistä. Kun mustalaiset olivat lähdössä, halusi suurin piirtein minun ikäiseni mustalaispoika taluttaa Nallea. Äiti yritti varoittaa, ettei poika jaksaisi pitää koiraa. Poika yliarvioi omat voimansa ja kehui jaksavansa. Kun Nalle sitten ensimmäisen kerran nykäisi, oli poika mahallaan maassa, mutta piti sitkeästi kiinni hihnasta. Niin mentiin pitkin Outolamminkatua, Nalle vetäen mustalaispoikaa mahallaan ja poika pitäen sitkeästi kiinni narusta. Vanhemmat saivat Nallen huudoillaan pysähtymään, ja koiralle vaihdettiin vahvempi taluttaja.

Kului noin viikko, ja Nalle tuli kotiin poikki purtu hihna mukanaan. Pian mustalaiset jo soittivat kysyen koirasta. Äiti kertoi, että koira tuli kotiin poikki purtu hihnan pätkä kaulassaan. Seuraavaksi mustalaiset syyttivät Nallea naapurinsa lampaiden tappamisesta. He väittivät Nallen tappaneen viisi lammasta. Äiti sanoi, että kunhan isä tulee kotiin, keskustellaan asiasta. Kun isä sitten tuli kotiin, soittivat mustalaiset uudestaan. He vaativat isää maksamaan tapetut lampaat. Isä ilmoitti ykskantaan, ettei maksaisi penniäkään. Mustalaiset olivat ottaneet koiran hoitoonsa, ja se oli silloin heidän vastuullaan. Sitä paitsi isä epäili koko tarinaa. Silloin sanottiin yleisesti, että mustalaiset valehtelevat aina, kun suunsa aukaisevat. Kun isä ei suostunut maksamaan lampaita, pyysivät mustalaiset vielä koiraa lainaksi. Isä ilmoitti, ettei koira ole enää lainattavissa. Vaikka hän ei sitä puhelimessa sanonut, oli luottamus mennyt. Vaikka olin vain pikku poika, muistan epäilleeni mustalaisten valehdelleen. Nalle ei tappaisi paimennettaviaan.

Vielä tulee mieleeni eräs tapaus elostamme Nallen kanssa. Ensimmäisenä talvena sen tultua meille, muutimme puoleksi vuodeksi Vantaalle. Isä oli kuorma-autoineen puoli vuotta rakentamassa Vantaan tekojärveä. Koska minä vanhimpana olin vasta kuusi-vuotias, saatoimme lähteä koko perhe puoleksi vuodeksi Vantaalle. Asuimme puoli vuotta vuokralla jonkinlaisessa kesämökin ja asuintalon risteytyksessä. Kaikki naapurit olivat ruotsinkielisiä. Hyvin me lapset silti tulimme toimeen keskenämme. Paras kaverimme oli nimeltään Rolle.

Paluumatka keväällä jäi erityisesti mieleeni. Koko matkan ajan satoi räntää, joka muuttui sen lumisemmaksi, mitä lähemmäksi Pohjois-Karjalaa tulimme. Meillä oli silloin Skoda Octavia farmari. Auto oli pieni, vaikka farmari olikin. Kun kyydissä oli kuusihenkinen perhe ja kaikki matkatavarat ahdettiin mukaan, olimme kuin sillit tynnyrissä. Nalle sai matkustaa katolla. Sille oli rakennettu suojainen tila matkatavaroiden keskelle. Kun hihna sidottiin tavaratelineeseen riittävän lyhyelle, pysyi Nalle kiltisti kolossaan.

Puolivälissä pidimme ruokailutauon. Vanhempamme tekivät virheen, kun päästivät Nallen vapaaksi jaloittelemaan. Se ryntäsi heti vapaaksi päästyään metsään karkuun. Ilmeisesti se ei pitänyt matkustamisesta auton katolla. Puolen tunnin ruokatauko venähti kaksituntiseksi. Lopulta Nalle saatiin houkuteltua ruoalla takaisin, ja matka pääsi jatkumaan.

Nallen kanssa koimme monta yhteistä seikkailua niiden vuosien aikana, jotka se oli seurassamme. Eron aika kuitenkin läheni uhkaavasti. Eräänä talvisena päivänä tultiin kertomaan, että Nalle oli kuollut. Se oli jäänyt linja-auton alle. Se oli suurin piirtein saman ikäinen kuin Musti kuollessaan. Alkoi taas maansuru. Menimme mummon luo kertomaan menetyksestämme. Kun mummo kuuli, mitä on tapahtunut, pyysi hän meitä Ossin kanssa viipymättä ottamaan mukaamme kaksi potkuria ja tuomaan Nallen ruumiin niiden päällä hänelle. Mummo huolehtisi Nallen hautaamisesta. Muistan hyvin tuon surullisen hautajaissaattueen. Nallen ruumis löytyi tien varresta, läheltä kouluamme. Jouduimme työntämään Nallen jo jäätynyttä ruumista potkurien päällä tuon noin kahden kilometrin matkan. Toisaalta oli helpottavaa luovuttaa Nalle mummon haudattavaksi. Nalle pääsisi oikeaan hautaan, aivan kuten Mustikin vuosia aiemmin.

Seuraavana päivänä menin yksin mummon luo. Kävimme Ossin kanssa mummon luona lähes joka päivä, asuihan mummo tavallaan samalla tontilla. Mummon luona vierailuihin oli toki omat syynsä. Yksi, eikä suinkaan vähäisin, oli, että hän oli ainoa elossa oleva isoäitimme. Toinen syy oli, että mummo antoi meille oikeaa kahvia, kun äiti taas antoi ainoastaan ”valkoista kahvia”. Äiti väitti, että hiuksemme muuttuisivat mustiksi, aivan kuten hänellä, jos aloittaisimme kahvin juonnin liian nuorena. Vaikka äiti itse oli kova kahvin juoja, oli hän tiukkana kahvin suhteen. Sain ensimmäisen kerran kotona oikeaa kahvia vasta vuonna 1965, jolloin olimme muuttaneet Onttolaan. Mutta mummo antoi. Muistan, kuinka taivaallisen hyvää oli pullamössö, jota lusikoimme suuhumme ihan oikeasta kahvikupista. Mummolla oli myös aina ”Carneval” – keksejä, joissa oli erilaisia kuvia. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs kuva, jossa oli pelkistetty kuva purjeveneestä. Muistan, kuinka hyvältä maistui runsaasti sokeroitu maitokahvi ja Carneval-keksi. Valitimme aina äidille, miksi meillä ei ole koskaan Carneval-keksejä.

Tuona päivänä menin mummon luokse kuitenkin kysyäkseni, oliko mummo jo haudannut Nallen. Mummo ei ollut kuitenkaan sisällä. Olin jo tottunut siihen, että jos mummo ei ollut sisällä, löytyi hän melkoisella varmuudella saunalta. Mummo oli nimittäin kuppari, jonka luona kävi jatkuvasti asiakkaita. Kuppaaminen tapahtui aina lämmitetyssä saunassa. Siispä astelin reippaasti saunalle. Näky, joka minua kohtasi, aiheutti minulle painajaisunia ainakin seuraavat viisi vuotta.

Katosta roikkui Nallen pitkä ruumis takajaloistaan. Mummo oli ehtinyt nylkeä nahkaa vasta puoleen väliin ja jo nyljetty nahka roikkui ruhon sivuilla peittäen osan ruhosta. Pää oli kuitenkin näkyvissä. Nallen hampaat olivat pahannäköisesti irvessä. Se näky oli niin pelottava, että pakenin suin päin. Nyt putosivat suomut silmiltä! Selvisi, miksi mummo oli niin innokas hautaamaan koiriamme. Muistelin, kuinka mummon kiikkutuoliin oli ilmestynyt uusi, kiiltävän musta nahka kohta Mustin kuoleman jälkeen. Sitä ennen selkänojaa oli koristanut punaruskea, pienempi nahka. Tajusin nyt, että se oli ollut suomenpystykorvan nahka.

Kerroin äidille, mitä olin nähnyt mummon tekevän. Äiti selitti, että mummo oli vanhan kansan ihminen, joka ottaa talteen kaiken käyttökelpoisen. Ennen ei ollut valmisvaatteita, ja kaikki oli tehtävä itse. Sitä paitsi mummo oli ollut kymmenen lapsen nuori äiti 30-luvun lamavuosina. Se oli jättänyt jälkensä. Eikä Nalle tuntenut enää mitään. Mummo hautaisi kyllä Nallen, kun olisi ottanut nahan talteen.


Vaikka ymmärsinkin, miksi mummo nylki ensin Mustin ja nyt Nallen ei se estänyt minua näkemästä painajaisia Nallesta seuraavat viisi vuotta. Uni oli aina samanlainen. Minä olin mummon mökin pihassa. Näin, että musta, suuri koira lähestyi minua. Tiesin, että se oli Nalle ja että se oli kuollut. Nalle oli muuten aivan samannäköinen kuin eläessään. Ainoa muutos oli, että sen silmien yläpuolelle oli ilmestynyt vaaleat täplät. Se ei murissut eikä muutenkaan käyttäytynyt uhkaavasti. Se vain lähestyi minua hitaasti. Minä pelkäsin sitä kuollakseni. Yritin nousta mummon mökin portaita päästäkseni sisään turvaan. Niin kuin painajaisissa yleensä, en millään päässyt portaita ylös. Nalle tuli koko ajan lähemmäksi. Huusin kauhuissani: ”Nalle, älä tule, Nalle, älä tule! ”Tähän aina heräsin, usein aivan hiessä. Painajaiset loppuivat vasta tullessani murrosikään.

Nallen jälkeen tuli Outokummussa asuessamme kaksi koiraa, joihin ei kuitenkaan ehtinyt muodostua samanlaista suhdetta kuin Mustiin ja Nalleen. Nallen jälkeen tuli Vili, pikkuinen mäyräkoiran ja karkeakarvaisen kettuterrierin sekoitus. Se oli narttu, joten päällimmäisenä jäi mieleen äidin taistelu pihassamme päivystäviä uroksia vastaan Vilin kiima-aikaan. Kun äiti sai luudan avulla koirat häädettyä, olivat ne kohta takaisin, kun äiti meni sisään. Niinpä äiti sai tarpeekseen jo ensimmäisen kiiman jälkeen ja pyysi tätini miestä, Varjamon Tenhoa, lopettamaan Vilin, tietenkin meiltä lapsilta salaa. Kun saimme tietää, mitä oli tapahtunut, syytimme äitiä kylmäveriseksi murhaajaksi.

Vielä ehti olla yksi koira, karjalankarhukoira Virkku. Virkku oli aikuinen uros. Se ei ehtinyt olla meillä kauankaan, kun isä myi tai antoi sen pois. Se ei pitänyt hienoihin turkkeihin pukeutuneista naisista. Se repi erään naisen turkin korjauskelvottomaan kuntoon. Isä joutui maksamaan turkin. Virkku jouduttiin pitämään siitä lähtien kiinni, koska se luokiteltiin vihaiseksi.

Vuonna 1965 muutimme Onttolaan. Olin 11-vuotias. Siellä otimme jo ensimmäisenä kesänä surkean pienen suomenpystykorvan pennun Esseleiltä kanavan mäen päältä. Pentu luovutettiin aivan liian varhain. Se jouduttiin viemään takaisin emälleen pariksi viikoksi imemään. Emälle oli tullut nisätulehdus liian aikaisen vieroittamisen takia.

Kun pentu palasi, se sai nimekseen Pelle. Sen emä oli puhdasrotuinen suomenpystykorva. Isästä ei ollut täyttä varmuutta, mutta epäiltiin Kokon Viliä, joka oli myös puhdas suomenpystykorva. Pellen kasvaessa epäilykset saivat vahvistuksen. Pelle oli selvästi puhdasrotuinen. Sitä paitsi se oli selvästi perinyt joitakuita isänsä ominaisuuksia. Aivan kuten Vilikin, se ei pitänyt polkupyöräilijöistä eikä lenkkeilijöistä. Joutuipa isä maksamaan erään himolenkkeilijän verryttelyhousut, joiden lahkeisiin Pelle teki ylimääräisiä tuuletusreikiä.

Pelle oli uros. Siitä kehittyi melkoinen oravanhaukkuja. Se saattoi haukkua samaa oravaa tunnista toiseen. Se oli selvästi riistaverinen. Siitä olisi saanut erinomaisen lintukoiran pienellä koulutuksella. Olin kuitenkin liian nuori tuolloin tajutakseni moisia asioita. Muistan, kuinka Pelle yhtäkkiä saattoi rynnätä metsään, ja kohta alkoi sitkeä oravahaukku.

Pelle oli äärimmäisen uskollinen ja sitkeä perheen tavaroiden vartija. Minä kävin ”esikalla” (esikaupunkiautolla) Joensuun Poikalyseota. Pelle lähti väkisinkin mukaan, kun ajoin polkupyörällä reilun puolen kilometrin päässä olevalle linja-autopysäkille. Se jäi vartioimaan aina koko päiväksi pyörääni. Kun palasin joskus myöhäänkin iltapäivällä, makasi Pelle uskollisesti pyörän vieressä. Voi sitä riemua, kun minä hyppäsin vihdoin bussista. Yhdessä kiiruhdimme kotiin. Kummallakin oli kova nälkä.

Pellen vahtimisvietti meni joskus äärimmäisyyksiin. Kun se seurasi nuorempia veljiäni Onttolan kansakouluun, jäi se vartioimaan puolestaan heidän pyöriään. Joskus pojat jättivät pyöränsä liian lähelle koulun porttia. Silloin Pelle ei päästänyt ketään kulkemaan portista. Useammin kuin kerran soitti koulun vahtimestari, Yrjö Valovuori, ja pyysi noutamaan koiran pois, kun kukaan ei päässyt kulkemaan kouluun tai koulusta pois.

Kerran äiti lähti Pellen kanssa käymään Onttolan kaupassa. Pelle jäi tapansa mukaan odottamaan portaiden juureen. Se oli ilmeisesti huomannut jotakin kiinnostavaa kaupan takana, koska oli hetkeksi luopunut vartiopaikastaan. Pahaksi onneksi äiti poistui kaupasta juuri silloin. Monen tunnin päästä soitti kauppias Lämsä. Koira odotti vieläkin kaupan portailla. Ei auttanut muu, kuin jonkun oli lähdettävä noutamaan koira kotiin.

Siinä mielessä Pelle oli tyypillinen pystykorva, että se ajoi mielellään takaa, paitsi lenkkeilijöitä ja polkupyöräilijöitä, myös autoja. Paha vain, että huomiokyky riitti vain yhteen autoon kerrallaan. Siksi auton alle jääminen oli alituisena uhkana. Kerran, eräänä kesälauantaina, kurvasi pihaamme vihainen mies kuplavolkkarilla. Hän tiukkasi, onko meillä suomenpystykorva. Sitten hän huomasi vieressämme istuvan Pellen. ”Tuo se oli! Koiranne jäi hetki sitten autoni alle, tässä teidän kohdallanne! ” Katsoimme Pelleä. Se istui aivan muina koirina ja hyvin viattoman näköisenä. ”Kyllä se oli varmasti tuo koira! ” mies vakuutteli. Sitten hän alkoi esitellä naarmua, jonka Pelle oli auton konepeltiin aiheuttanut. Jos siinä naarmu olikin, oli se todella pieni. Isä ei nähnyt konepellissä minkäänlaista jälkeä. Mies vaati kuitenkin muistaakseni sataa markkaa. Me pojat valehtelimme, että Pelle oli ollut koko ajan meidän seurassamme, joten Pelle se ei voinut olla. Lopulta mies lähti suuttuneena ja tyhjin käsin uhaten, että seuraavalla kerralla ei jarruttelisi koiramme takia. Kyllähän me tiesimme, että Pelle se oli ollut. Tällä kertaa sillä oli ollut vaan muassaan aimo annos hyvää tuuria.

Siinäkin mielessä Pelle oli tyypillinen pystykorva, että kun se oli riimussa, haukkui se vieraita niin raivokkaasti kuin olisi valmis syömään nämä. Kun sen päästi irti, ei se ollut enää vieraista moksiskaan. Tosin joidenkin vieraiden suhteen se käyttäytyi täysin poikkeavasti. Se ei haukkunut joitakin vieraita ollenkaan, vaikka oli kytkettynä. Muistan erään isän ystävän, jota Pelle ei haukkunut ollenkaan. Mies kysyi: ”Voiko koiraa silittää?” ”Kyllä voi.” minä vastasin. Mies lähestyi varovasti Pelleä. Kun koira ei haukkunut eikä murissut, uskalsi mies ojentaa kätensä silittääkseen.

”Hauk!” Mies kiskaisi verta vuotavan kätensä pois. Ellen väärin muista, suoritti äiti haavan puhdistamisen. Pelle tuntui vihaavan joitakin ihmisiä, ehkä tämä mies kuului heihin. Yhtä miestä Pelle vihasi ylitse muiden, nimittäin koulun vahtimestaria. Ilmeisesti tämä oli yrittänyt hätistellä Pelleä, kun se oli suorittanut pyörävartiointia koulun portilla. Pelle ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut vihainen. Se oli kaikkine hyvine ja huonoine puolineen hyvin tyypillinen rotunsa edustaja.

Muistan erään kesän, kun minua vaivasi se, että äiti ei antanut Pellen nukkua sisällä. Kun äiti ei suostunut vaatimukseeni päästää koira sisään, ilmoitin nukkuvani sitten Pellen kanssa koirankopissa. Äiti sanoi, että nuku vaan hänen puolestaan. Ilmeisesti hän ei uskonut, että toteuttaisin uhkaukseni. Illalla minä varustauduin hieman lämpimämpiin vaatteisiin, ja ahtauduin Pellen kanssa meille kahdelle aivan liian pieneen koppiin. Jalat eivät sopineet sisään, joten ne saivat jäädä ulkopuolelle.
Äitiä varmaan hymyilytti minun touhuni. En jaksaisi pitkään sinnitellä ahtaassa kopissa koiran kanssa. Aamuyöllä äiti tuli vihaisena hakemaan minua sisään. Olin helpottunut, kun pääsin epämukavasta ja ahtaasta koirankopista lakanoiden väliin, vaikka leikinkin marttyyriä.

Setäni Sulo oli huomannut Pellen riistavietin. Hän oli pyytänyt isältä koiraa lainaksi. Hän kokeilisi, haukkuuko Pelle lintua. Isä oli luvannut, tietenkin kysymättä meiltä lapsilta mitään. Sulo oli hakenut Pellen, kun minä en ollut kotona. Kun kuulin palattuani, mitä oli tapahtunut, syntyi päätös Pellen hakemisesta kotiin saman tien. Se tietäisi pitkää fillarimatkaa, noin 45 kilometriä suuntaansa. Piti tehdä eväät ja varautua sateen varalle. En edes tarkkaan tiennyt, missä Sulo asuu. Tiesin kuitenkin, että Sulo piti silloin Sätöksen kauppaa. Tiesin Sätöksen tienristeyksen vähän ennen Outokumpua, siitä oli muistini mukaan ehkä 12 kilometriä Sätökseen. Kaupan luulisi olevan keskellä kylää, tien varressa. Kotona en puhunut mitään aikeistani, sillä epäilemättä lähtöni olisi estetty.

Aamusta sonnustauduin matkaan. Pikku reppu selässäni poljin kohti Outokumpua. Vähän ennen Outokumpua käännyin oikealle Sätöksen tienristeyksestä. Siitä oli vielä toistakymmentä kilometriä Sätökseen. Näin jo kaukaa vihertävän kaupparakennuksen. Pelle oli pihalla riimussa. Mikä onni! En ollut ollenkaan ottanut huomioon sellaista vaihtoehtoa, että Pelle ei olisikaan pihassa. Minun täytyi saada koira mukaani huomaamatta. Siksi jätin pyörän tien varteen ja hiippailin ulkorakennuksen takaa Pellen luo. Onneksi sain Pellen pidettyä hiljaa. Ikään kuin se olisi tajunnut, että nyt ollaan rosvoretkillä. Päästin Pellen irti, ja yhdessä kiiruhdimme tielle pyöräni luo.

Olin ajatellut, että pitäisin Pellen hihnassa kotimatkan, mutta se juoksi niin nätisti mukana, että annoin sen olla vapaana. Tuossa vaiheessa tajusin, että minulla oli suden nälkä. Kaikki matkaeväät oli kuitenkin jo syöty. Tein tuossa vaiheessa pikaisen muutoksen suunnitelmiini. Menisinkin ensin mummon luo. Sinne oli Sätöksestä ehkä 15 kilometriä. Kokonaismatka kasvaisi ehkä parikymmentä kilometriä, mutta saisin ainakin syödäkseni. Sitä paitsi voisin olla mummon luona yötä. Niinpä ajelin Mustajoen kautta Kalattomalle. Mummo oli yllättynyt vieraista. Saimme kuitenkin mahamme täyteen molemmat, sekä minä että Pelle.

Kohta syötyämme tuli setäni Veijo kotiin töistä. Hän nuorimpana asui vielä äitinsä kanssa. Hän oli vielä tuolloin työssä Koposen Sulon kiviveistämöllä Kalattomalla. Kun Veijo kuuli seikkailustamme, lupasi hän viedä meidät vielä samana iltana Onttolaan. Ja niin pääsimme autokyydillä kotiin.

Tämä Pellenhakumatka herätti ilmeisesti sen verran myötätuntoa sedässäni Sulossa, että hän ei enää pyydellyt Pelleä lintujahtiin. Pelle eli meillä pitemmän elämän kuin yksikään koira sitä ennen. Tosin sekään ei saanut elää täyspitkää elämää. Minulle oli tullut murrosiän kiireet. Kerran sain vain kuulla, että Pelle oli sairastunut, ja oli pitänyt lopettaa. Kuinka sen asian laita todellisuudessa oli, on hämärän peitossa. Ja antaa ollakin. Pellestä jäi hyvät muistot.

Tähän lopetan muistelmani elämäni ensimmäisistä koirista. Vaikka minulla on ollut myöhemmän elämäni aikana useita koiria, olivat nämä kolme koiraa: Musti, Nalle ja Pelle, tietyssä mielessä elämäni tärkeimmät koirat. Ne olivat osa lapsuuttani, ja omalla tavallaan ne olivat kasvattamassa minua siksi ihmiseksi, mikä minä olen tänään. Ne opettivat minulle, että todellinen ystävyys ei kuole koskaan. Eikä ystävää jätetä pulaan, ei milloinkaan. Ne opettivat, että uskollisuus on hyveistä jaloimpia.

Ne opettivat myös, mitä on aito rakkaus. Ei kukaan voi rakastaa aidommin, kuin koira rakastaa isäntäänsä. Opin myös itse rakastamaan koiria aivan pienestä. Jos joutuisin autiolle saarelle, ja saisin ottaa mukaani vain yhden elävän olennon, joutuisin miettimään pitkään. Naisessa on kyllä omat hyvät puolensa, mutta niin on koirassakin.

Lopuksi kerron tositarinan eräästä kennelin pitäjästä, Aatos Tirkkosesta. Tutustuin häneen aikoinaan, kun etsin itselleni ajokoiran pentua. Aatos asui Heinävedellä, yksinäisellä paikalla, omakotitalossaan. Hän kasvatti karjalankarhukoiria, suomenajokoiria ja venäjänajokoiria. Aatos oli silloin lähemmäs seitsemänkymmentävuotias. Tutustuin häneen sen verran hyvin, että kävimme jänisjahdissakin useamman kerran. Siinä sivussa hän kertoili tapahtumia elämänsä varrelta. Hän oli selvästi yksinäinen ja kaipasi juttuseuraa.

Kerran joimme kahvia häneen olohuoneessaan koirien vilistäessä sisään ja ulos. Aatos oli ratkaissut koirien kiinnipidon yksinkertaisesti: hän oli rakentanut korkean aidan koko pihan ympäri. Koirat saivat olla pihalla vapaasti. Kesällä hän piti talon kahta uloskäyntiä aina avoinna, joten koirat saivat tulla ja mennä, miten halusivat. Ja siltä siellä näyttikin. Harvoin olen nähnyt niin sottaista huushollia. Kun pitelin kahvikuppia kädessäni miettien, uskaltaisiko siitä juoda, tulin kysäisseeksi, miksei hän ole ottanut itselleen vaimoa.

”On miulla akka.” vastasi Aatos. Kun kysyin, missä hänen vaimonsa on, kun en kertaakaan ole sattunut näkemään tätä. ”Se assuu kirkolla osakkeessa.” kuului vastaus. ”Ai, te olette siis eronneet?” kysyin lähinnä toteavasti. Se, mitä Aatos vastasi, on mielestäni parhaimpia tosielämän vitsejä, mitä olen kuullut.

He eivät olleet eronneet, vaan olivat edelleen naimisissa. Eräänä päivänä, vuosia sitten, vaimo oli saanut tarpeekseen koirista. Hän oli pistänyt Aatoksen valinnan eteen: ”Joko mie tahi koirat! Jos koirat ei lähe, mie lähen! Kummanko valihet?”

Aatos oli todennut verkkaiseen tapaansa: ”No, jos valita pittää, niin koirat.”

Vaimo oli muuttanut Heinäveden kirkolle, osakkeeseen.

Lue koko kirjoitus