Puhuvista tietokoneista ja hevosista

Kirjoittanut: Maijan Johanna-äiti

Vuosi vierähti Maijan perheen elämässä nopeasti. Ekaluokkalaisen syksy viime vuonna oli rankka, pajon rankempi kuin mitä kukaan meistä olisi voinut arvatakaan. Oppimista ja jännityksen paikkoja oli useita, tarjottimen kantamisesta ruokasalissa kynätöihin luokassa. Huonokuuloisten luokassa hyväkuuloinen Maija on kärsinyt melusta ja toisaalta, viittomat ovat olleet riittämättömät kertomaan viittoville koulukavereille tarinoita omasta elämästä. Kaikesta on selvitty ja paljon uutta on opittu. Äidin näkökulmasta on ollut surullista nähdä, ettei sitä omaa ystävää ole vieläkään oikein löytynyt. Uskon silti, että sen aika on vielä edessä. Kevään myötä koulurutiinit alkoivat sujua ja häämöttävä kesäloma kihelmöi vatsanpohjassa. 

Lomalla huippuhetket löytyivät mummolan reissuista ja uimisesta, sekä kolmesta mielikuvitushevosesta (Drulla, Emma ja Safir), jotka reissasivat koko loman ajan mukanamme. Maija jaksoi muistuttaa isää kerta toisensa jälkeen, että kun on hevosia peräkärryssä, saa ajaa vian 80 km/h! 

Syksyn tullen paneudumme uudestaan talvella saadun kannettavan tietokoneen Taike-taulustoon ja sen puheohjelmaan. Ehkä tästä tulee Maijan avain avoimeen maailmaan, jossa voi kertoa asioita ja tarinoitaan myös niille ihmisille, jotka eivät viito, saati tiedä Maijan omia murreviittomia. Kesällä tavujen ja sanojen tapailu on lisääntynyt hurjasti ja se auttaa tarinoiden ymmärtämisessä jo paljon.

Maija ei ole kyllä lannistunut siitä, etteivät kaikki aina ymmärrä, vaan aloittaa edelleen keskustelun muitta mutkitta bussissa istuvan tädin tai hiekkalaatikolla leikkivän lapsen kanssa. Motivaatio on edelleen kohdillaan, nyt meidän lähipiirin tulee vain tukea niin puhetta kuin viittomia ja tietokoneen käyttöä.
Lue koko kirjoitus

Anna anna

Kirjoittanut: InterAACtive

Perheen pienin alkoi puhua jo jonkin aikaa sitten. Mikä oli ensisana? En muista enää ihan tarkasti, mutta sen tiedän, ettei se ollut äiti eikä isi. Luultavasti se oli ka-a, joka tarkoitti kala. Mökillä katiskassa polskivat ahvenet olivat niin suuri ihme, että ansaitsivat oman sanan.

Äiti ja isi eivät tulleet sanavarastoon vielä pitkään aikaan. Sen sijaan tuli sana anna. Tai pikemminkin annaannaanna! Maailma on täynnä asioita, joita yksivuotias haluaa kokea, maistaa ja haistaa.

Pian annan jälkeen kuultiin ensimmäinen kahden sanan lause: anna kakka. Tällä ilmauksella taapero pärjäsi hyvinkin useamman kuukauden. Kakka tarkoitti kaikkia sanoja, joissa on tavu ka tai edes k. Tilanteen mukaan anna kakka tarkoitti siis ota sukka, laita kenkä, haistetaan kukkaa, katso kala tai kammataan tukka. Jonkun kerran tämä monimerkityksinen ilmaus tarkoitti jopa, että kakka.

Seuraava tärkeä sana oli kato. Sitä seurasi lause –no juu, arvaatte varmaan jo. Kokemuksesta tiedän, että kato tulee olemaan käytössä pitkään ja runsaasti. Luultavasti perheen lapset uskovat, etten ole äiti vaan äitikatoäiti. On tietysti hienoa, että lapset haluavat jakaa ilmaveivit, hypyt, pilvet taivaalla ja pleikkapelin maalit. Mutta äitikatoäiti joka toinen minuutti –silkkaa kidutusta.

Tapa, jolla yksivuotias otti sanat haltuunsa, pisti miettimään keinoja tukea kielen kehitystä kuvien avulla. Jos lapsi tarvitsee puheen tuottamisen tai ymmärtämisen tueksi kuvia, niiden käyttöä harjoitellaan yleensä juuri samanlaisissa tilanteissa, joissa sanojen käyttäminen muutenkin aloitetaan.

Aluksi kuvia käytetään haluamiseen, esimerkiksi niin että lapsi osoittaa kuvista haluamansa leikin tai vaihtaa kuvan haluamaansa leluun. Tämän jälkeen pyritään siihen, että lapsi ilmaisisi kuvilla kokonaisen lauseen, esimerkiksi MINÄ HALUAN MUUMIN. Kuvalliset kommunikointikansiot rakennetaankin yleensä niin, että merkit MINÄ ja HALUTA ovat näkyvillä joka aukeamalla.

Kun lapsi hallitsee kuvalla pyytämisen, aletaan usein harjoitella huomion kohteen jakamista ja merkkien MINÄ ja NÄHDÄ käyttöä.

Näin sen tietysti kuuluu mennäkin. Mutta selittäkää, miksi kuvia käyttävien lasten on sanottava MINÄ HALUAN tai MINÄ NÄEN? Siis sen sijaan, että he käyttäisivät ilmaisuja anna ja kato?

Ensisanat ovat toki aina yksilöllisiä. Tiedän eräänkin kohteliaitten vanhempien lapsen, jonka ensilauseita oli (h)alluukko (s)ylliin, tarkoittaen haluan syliin. Puhetta tukevia keinoja käyttävien lasten parissa kannatan kuitenkin mahdollisimman lyhyiden, ajatuksellisesti ja äänteellisesti helppojen sanojen vahvistamista.

Henkilöön viittaavat merkit kuten MINÄ ja SINÄ ovat ylipäätään kuvan käytön alkutaipaleella hankalia. Se haluanko tai katsonko minä vai sinä vai hentunliisa, on aluksi yhdentekevää. Kaikki toiminta lähtee kuitenkin lapsesta ja kuvien -samoin kuin ensisanojenkin- merkitys riippuu tilanteesta.
Lue koko kirjoitus