Olimme Uljaksen, ajokoiraurokseni, kanssa jänisjahdissa Pötikkävaarassa, lähellä itärajaa. Oli lokakuun puolta väliä. Syksy oli ollut lämmin, mutta nyt oli ilmassa viilenemisen merkkejä. Ensi yönä menisi pakkaselle, jos sää pysyisi kirkkaana. Siihen viittasi jo itätuulikin, joka oli kääntymässä enemmän koillisen puolelle.Olin ottanut ensimmäistä kertaa mukaani uuden tiipiini, jonka olin Annen, vaimoni, avustuksella tehnyt. No, jos en yhtään valehtele, oli Anne leikannut ja ommellut tiipiin, ja minä olin ollut lähinnä henkisenä tukena. Kas, kun Anne on varustettu taidoilla, joista minulla ei ole hajuakaan. Sen verran täytyy kuitenkin kehua, että minä olin ihan itse ostanut kankaan tiipiitä varten.
Olin ensin suunnitellut tilaavani armeijan puolijoukkueteltan kaminoineen päivineen. Sellaisessa tarkeni vaikka 30 asteen pakkasella. Ongelmaksi tuli kuitenkin paino ja se, ettei sitä voinut yksin käyttää. Oli toki olemassa pienempi sissiteltta, mutta en pitänyt edes armeija-aikaan sissiteltasta. Se oli mielestäni liian matala. Sitten harkitsin pienempää kaminatelttaa, mutta aina ongelmaksi muodostui paino. Sitten satuin lukemaan Yrjö Kokon kirjan ”sudenhampainen helminauha”. Siinä Yrjö Kokko poikineen teki 50-luvulla tiipiin, jolloin ei tarvinnut kantaa kuin pelkkä kangas. Kaikki muu tarvittava löytyi luonnosta. Kun käytin hyväkseni tämän päivän kehittynyttä tekniikkaa ja ostin samaa ultrakevyttä avaruuskangasta, jota käytettiin louteissa, jäi kankaan paino olemattomaksi. Näin sain helposti mukana kuljetettavan suojan, jossa pärjäsi kovallakin pakkasella.
Tiipiistä tuli hieno, jopa parempi kuin uskalsin toivoa. Olin tehnyt alkuperäisiin piirustuksiin sen verran parannuksia, että savuläpissä oli taskut, joihin tiipiin molemmilta puolilta tulevat pitkät säätöriu’ut kävivät. Näin ei tarvinnut mitään narukiinnityksiä. Toisenkin muutoksen olin tiipiihin tehnyt. Oviaukko oli pyöreä ja keskellä ehjää sivua ja 30 sentin korkeudella maasta. Näin kulkeminen sisään ja ulos oli helppoa, koska oviaukko oli ylempänä. Toinenkin hyöty tällaisesta oviaukosta oli: lunta kantautui sisään paljon vähemmän kuin maan rajassa olevasta aukosta. En suinkaan ollut keksinyt näitä parannuksia itse, vaan olin silmä kovana katsonut lännenelokuvia, etenkin kuvauksia intiaanikylistä. Kaikissa kuvauksissa poikkeuksetta oviaukot olivat pyöreät ja irti maasta sekä savuläppien säätö pitkillä riu’uilla tiipiin molemmilta puolilta.
Kuva: Jänismetsällä,kelokantoon kyhätyn nuotion ääressä.
Tällä kertaa ei tarvinnut turvautua rikokseen. Ojien varret olivat täynnä riittävän pitkää leppää. Uskomatonta, miten nopeasti leppä kasvaa, kun kosteutta on riittävästi. Kun kymmenen vuotta sitten olin yöpynyt täällä Nonon, silloisen ajokoiranarttuni kanssa, ei lepistä olisi vielä ollut lähellekään ruodepuiksi. Olimme silloin olleet rakovalkealla avotaivaan alla. Keskellä yötä olin herännyt Nonon murinaan. Kun koira murisee pimeään, panee se mielikuvituksen laukkaamaan. Oliko se kenties karhu? Nono pelkäsi karhun hajuakin. Alueella oli tiheä karhukanta. Vai kenties hirvi? Hirveäkin Nono pelkäsi sen jälkeen, kun hirvi oli potkaissut sitä sen ajettua niitä alituiseen nuorempana. Vai oliko se susi, joka mieluili mehevää ajokoirapaistia. Tai joku pienempi metsän asukas? Ahmojakin täällä oli. Olin nähnytkin pari kertaa. En antanut sen häiritä mielenrauhaani, vaan komensin koiraa vaikenemaan, ja käänsin kylkeäni. Se ei kuitenkaan totellut, vaan jatkoi murinaansa. Lopulta nukahdin koiran murinaan.
Ajatukseni katkaisi Uljaksen ajohaukku. Se oli saanut jäniksen ylös. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa passailla. Ottaisin haulikon käteeni vain jos ajo tulisi kohti. Oli kiire saada tiipii pystyyn ennen pimeää. Puitakin olisi ehdittävä keräämään. Aikaa pimeän tuloon ei ollut montaa tuntia, ja pystytin tiipiitä nyt ensimmäistä kertaa. Saattoi tulla yllättäviä ongelmatilanteita. Ajo kuului menevän poispäin, joten aloin pystyttää ruoteita.
Valitsin kolme tukevinta riukua, asettelin ne maahan rinnakkain siten, että tyvet olivat tasassa. Sitten sidoin ne narulla yhteen noin kolmen ja puolen metrin korkeudelta. Asettelin riu’ut niin, että tyvet tulivat ympyrän kehälle tasaisin välimatkoin. Näin valmistuisi kolmijalka, jota vasten loput ruoteet kasattaisiin. Tartuin yhteen kolmijalan riu’uista, ja samalla kun kohotin riu’un toista päätä, työnsin. Kolmijalka nousi kevyesti. Näin pienen kodan pystyttäminen yksin onnistui mainiosti, kunhan ei valinnut liian järeitä ruodepuita.
Kun olin saanut kolmijalan pystyyn, kuulostelin koiran ajoa. Ahaa, ajo kuului tulevan kohti. Päätin uhrata muutaman minuutin passissa seisomiseen. Otin haulikkoni, panostin, ja jäin kuulostelemaan. Silloin huomasin jäniksen, joka juoksi jo minusta poispäin aivan liian kaukana ampumista ajatellen. Jos olisin ollut hiljaa vähän aikaisemmin, olisi se juossut suoraan syliini. Jänis oli jo valkoinen. Se loisti lumettomassa maassa kuin Naantalin aurinko. Mistähän sekin sanonta lie tullut? Oliko aurinko Naantalissa muka erikoisen kirkas? No, nyt saatoin jatkaa tiipiin pystyttämistä, kun olin onnistunut karkuuttamaan jäniksen.
Kolmijalkaa vasten kasasin loput yhdeksän riukua tasaisin välein. Seuraavana olisi kankaan kiinnittäminen. Intiaanit asettelivat oviaukon aina itään, aamuaurinkoon päin. Minä en ajatellut niinkään aamuaurinkoa, vaan tuulen suuntaa. Halusin asettaa savuläpät poikittain tuuleen nähden. Mitä kovemmin tuulisi, sen suurempi alipaine savuaukkoon syntyisi, ja sitä savuttomampi tiipii olisi. Työnsin etu- ja keskisormen suuhuni ja nostin käden pääni yläpuolelle. Jos heikosti tuulikin, en saanut varmuutta suunnasta. Kokeilin siis savulla. Tuuli idästä edelleen. Koska oviaukko oli 180 asteen kulmassa savuaukkoon nähden, tuli oviaukko siis etelään. Kaikki ei mennyt intiaanien oppien mukaan.
Kankaan kiinnittäminen huolestutti ennalta eniten. Kuinka saisin kankaan paikoilleen yksin? Nyt piti hetki pähkäillä. Jos olisin älynnyt ottaa rissan mukaan, olisin voinut sitoa sen ruoteiden risteyskohdan yläpuolelle ja pujottaa narun sen kautta. Narulla olisin voinut vetää kankaan huipun ylös kepillä avittaen. Nyt täytyi pärjätä ilman rissaa. Kiersin kankaan ruoteiden ympäri niin ylös kuin ylsin. Sidoin kankaan kolmesta kohdasta, ettei kangas tippuisi toiselta puolelta, kun nostaisin sitä kepillä toiselta reunalta. Olin pelännyt turhaan. Kangas oli kevyt, ja nousi yllättävän helposti. En tosin yltänyt sitomaan huippua kiinni, joten ylös jäi pienen pieni, ylimääräinen savuaukko. Se ei haitannut. Eihän nyt ollut märkää. Ja vaikka sataisikin, ei siitä montaa pisaraa sisään tulisi.
Kankaan liitoskohdan olin tehnyt savuaukon kohtaan. En tiedä tekivätkö intiaanit siten tiipiinsä, mutta minun järkeilyni mukaan se oli paras paikka liitoskohdalle silloin, kun tehtiin kota tällä intiaanien tyylillä. Perinteisessä suomalaisessa kodassa kangas sidotaan oviaukon molemmilla reunoilla oleviin ruoteisiin. Oviaukko yltää siis maahan saakka. Oviaukko peitetään sitten ylhäällä olevalla ovivaatteella tai jättämällä lievettä riittävästi vapaaksi molemmin puolin. Minun tiipiissäni sen sijaan oli pyöreä, kiinteä oviaukko, jonka yläpuolella oli ovivaate, joka yksinkertaisesti vain pudotettiin oviaukon eteen. Tuulisella säällä se voitiin myös sitoa kiinni.
Minun rakennelmassani hankalin kohta oli juuri tuo kankaan liitoskohta, koska se piti saada vedenpitäväksi. Olin ratkaissut sen siten, että olin rei’ittänyt liitoskohdan molemmat reunat metallirenkailla, joiden kautta kulki nyöritys. Nyöritystä kiristämällä sain liitoksen kiinni. Tämän ratkaisun etuna oli sekin, että pystyin vapaasti määrittämään savuaukon koon, tai halutessani vaikka sulkemaan sen kokonaan. Vedenpitävyys taas turvattiin sillä, että toiseen liitoskappaleen reunaan, heti rei’ityksen taakse, oli ommeltu 15 senttiä leveä kangaskaistale, joka vedettiin liitoskohdan yli ja pantiin metallineppareilla kiinni toiseen kappaleeseen. En tiedä, kuinka intiaanit olivat tämän ongelman ratkaisseet, mutta minä en muuta keksinyt. Olin harkinnut ensin tarranauhakiinnitystä, mutta luopunut siitä sen epävarmuuden ja lyhytikäisyyden takia. Laittamalla ruoteet ensin kapeammalle, helpottui liitoskohdan nyörittäminen. Loppukiristys suoritettiin yksinkertaisesti vain levittämällä ruoteita ulospäin. Näin tiipiistä tuli ryhdikäs ja kireä. Sitten tarvitsi vain levittää ruoteita oviaukon kohdalta, jotta se jäi kululle vapaaksi.
Olin ollut niin uppoutunut työhön, etten tiennyt, vieläkö ajo jatkui. Kuulostelin. Ei kuulunut mitään, joten ajo oli kaukana tai sitten oli hukka.
Nyt ei tuullut paljoa, joten en kiinnittänyt helmaa mitenkään. Seuraavana oli savuläppien säätöriukujen asettaminen. Se kävi nopeasti, savuläppien taskut nopeuttivat läppien säätöä huomattavasti. Asetin läpät niin, että ne olivat hieman kääntyneenä myötätuuleen. Jolloin alipaineen luulisi syntyvän helposti. Sitten oli vuorossa kattokolmion asettaminen. Siihen tarvitsin pikku pätkät rautalankaa. Olin varannut mukaan rullan viiksilankaa, joka oli ehdoton ”must” eräretkillä. Toinen ehdoton oli ilmastointiteippi, jota myös Jeesus-teipiksi kutsutaan, koska se pelastaa melkein mistä vain. Täytyy olla paha ongelma, mistä ei viiksilangalla ja ilmastointiteipillä selviä. Asettelin kolme lyhyttä riu’un pätkää kolmion muotoon ja sidoin ne viiksilangalla ruoteisiin riittävän ylös, ettei tuli yllä puihin asti. Kolme puuta laitoin siksi, että tulen paikka aina muuttui väkisinkin, kun lisättiin puita. Varsinkin, jos poltettiin pieniä kantoja, niin kuin minä useasti tein. Hyvä konsti oli asettaa kaksi kelokantoa vastakkain, ja vähän ohutta sytykepuuta avuksi. Tällainen nuotio paloi kauan ainoastaan silloin tällöin apupuita lisäämällä. Oikeastaan niin kauan kunnes tuli söi kannot loppuun. Kodassa ei voinut polttaa isoa tulta, ettei koko rakennelma kärähdä. Arvelin, etten laita kahta kantoa, en edes pientä, vaan yhden kannon kerrallaan ja käytän enemmän apupuita, jotta pystyn paremmin kontrolloimaan tulen kokoa.
Lopuksi laitoin mukaani ottamani jäykän rautalangan pätkän ja taivutin toiseen päähän koukun. En sitonut vielä toista päätä kolmiopuuhun, koska rautalangan pituus säädetään nuotion koon mukaan, ja sen mukaan, roikkuuko toisessa päässä kahvipannu vai kattila, vai kenties jotain muuta.
Seuraavana oli nuotiopaikan valmistaminen. Potkin kooltaan noin metri kertaa metri alueen puhtaaksi jäkälistä ja puolukanvarvuista niin, että hiekka paljastui. Tiipiin halkaisija oli 3,5 metriä, joten ajattelin tehdä nuotiopaikan kooksi noin metri kertaa metri. Varsinainen nuotio olisi kuitenkin paljon pienempi. Turvallisuus oli otettava huomioon aina, kun oltiin tekemisissä avotulen ja herkästi syttyvien nykyaikaisten makuupussimateriaalien kanssa. Varsinkin, jos oltiin yksin liikkeellä. Nuotiopaikka olisi paras eristää muusta tilasta kivillä. Kivet olivat kuitenkin harvassa täällä, joten päätin käyttää tuoretta, hieman paksumpaa, reiden vahvuista leppää. Se kestäisi kauan ennen kuin kuivaisi niin paljon, että palaisi. Mikäli tarvittaisiin, voisin vaihtaa tuoreet lepät tilalle. Niinpä kaadoin pari järeämpää leppää ja sahasin pikku viulullani neljä vajaan metrin pätkää. Asettelin ne neliön muotoon kodan keskelle. Näin oli tulipaikka valmis.
Sitten keräsin sylillisen kuusenhavuja omaa ja Uljaksen makuupaikkaa varten. Koira saisi nukkua vieressäni, koska nukahdettuani tuli sammuisi, ja ohut ajokoiran turkki olisi riittämätön eriste, jos tulisi vaikka kymmenen asteen pakkanen.
Nyt puuttuivat enää polttopuut. Sitä varten otin mukaan retkikirveen ja pikkuviulun. Ensin kaivelin läheltä kaikki pikkukannot kokonaisina maasta, mitkä vain irti sain. Sitten hakkasin isommista kannoista puuta irti niin paljon, kuin kohtuudella sain. Tätä tarkoitusta varten pieni retkikirveen nysä, vaikka muuten niin kätevä olikin, oli aivan liian heppoinen. Olisinpa älynnyt ottaa kämpältä mukaan isomman, Fiskarsin yleiskirveen. Kun kyllästyin nyrhimään puuta irti kelokannoista retkikirveellä, kokeilin sahata pikkuviulullani pari vähän järeämpää ja runsaspuisempaa kantoa poikki. Se vasta kovaa hommaa olikin pikkuviululla, kun hampaiden haritukset eivät olleet riittävät, ja saha alkoi ahdistaa kiinni heti vähän syvemmällä. Harmitti, kun ei nuorena tullut opeteltua laittamaan haritusta kohdalleen. Sitä taitoa näytti tarvittavan, ainakin minun tyyppiseni mies. No, ehtisi sen kai vieläkin opetella. Eiköhän netistä löydy ohjeet siihenkin? Kun olin saanut kaksi kantoa kitkuteltua poikki, päätin ottaa loput puut maapuista. Ne eivät olleet yhtä tervaisia. Toisaalta se oli hyväkin, eivät palaisi yhtä nopeasti. Pitkällään röhöttäviä maapuita oli siellä täällä. Keskityin pitkiin, kuiviin ja paksuihin oksiin, jotka sain hyvin poikki juuresta kangertelevalla viulullani.
Pian minulla oli mielestäni tarpeeksi puita yhtä yötä varten, eivätkä kaikki kuluisikaan, koska nukahtaisin jossain vaiheessa kuitenkin, ja tuli pääsisi sammumaan. Vielä piti pätkiä oksat alle puolimetrisiksi. Kannoin valmiit puut sisään. Ne täyttivät kodan etuosan kokonaan sisäänkäynnin molemmin puolin. Eivätpä ainakaan loppuisi kesken. Niinkin oli joskus päässyt käymään. Aamuöinen puiden etsiminen pilkkopimeässä ei houkutellut.
Nyt oli kaikki valmista. Pimeän tuloon olisi tunti. Kävin loput tavarani veneestä. Nostaessani tavaroita rannalle, pälkähti päähäni huolestuttava ajatus. Entä jos tulisi niin kylmä yö, että Poikopääjärvi jäätyisi! En voisi rikkoa venettä yrittämällä soutaa riitteessä. Mielessä kävi jo ajatus, että kävisin viemässä veneen kämpälle. Hylkäsin kuitenkin ajatuksen suoralta kädeltä. Joutuisin kävelemään pimeässä paikoin hankalakulkuista maastoa takaisin leiriini. Täytyi toivoa, että järvi pysyy sulana. Kantakoon huominen huolen itsestään.
Kannoin tavarani sisään ja menin ulos kuulostelemaan. Ajohaukkua ei kuitenkaan kuulunut. Epäilin, että ajo oli mennyt Poikopään tien eteläpuolelle. Sieltä ajo ei kuulunut tänne asti. Nyt pääsisin kokeilemaan ensimmäistä kertaa savuläppien toimintaa käytännössä. Tavallisessa kodassa yöpyminen oli minulle tuttua, mutta tiipiitä en ollut edes koskaan nähnyt luonnossa. Savuläpät olivatkin oikeastaan ainoa ero kodan ja tiipiin välillä, kodasta ne puuttuivat. Päätin kuitenkin, että kutsuisin jatkossa tiipiitäni kodaksi ihan sen takia, että meillä suomalaisilla oli oma kotaperinteemme lähinnä saamelaisten ansiosta. Jos joku neropatti keksisi, että eihän tämä ole kota, vaan tiipii, vastaisin, että tämä on savuläpillä varustettu kota.
Otin muutamia pienempiä tervaisia kannoista lohkottuja klapeja ja vuolin puukolla ohuita lastuja, joiden avulla paloi kohta iloinen tuli keskellä tiipiitä. Ihmettelin, kuinka hyvin jo pieni tuli lämmitti. En epäillyt nyt ollenkaan, ettei tiipiissä tarkenisi jopa 25 asteen pakkasella. Yrjö Kokon kirjassa tiipiissä oli yövytty jopa kovissa Lapin pakkasissa. Sitä paitsi minun tiipiini materiaali oli paljon kehittyneempää kuin 50-luvun raskaat telttakankaat. Sen alumiinin värisen pinnan pitäisi heijastaa lämpösäteily tehokkaasti takaisin. Samaa materiaalia käytetään esimerkiksi louteissa. Kangas oli sitä paitsi monin verroin kevyempää kuin 50-luvun paksut, kyllästetyt villakankaat. Ainoa asia, joka huoletti, oli materiaalin kipinänkestävyys. Olin ostanut vähän ylimääräistä kangasta siltä varalta, että kankaaseen tulisi reikiä. Toisaalta, olihan louteissa käytetty samaa materiaalia jo kauan, enkä ollut kuullut minkäänlaisista kestävyysongelmista. No, aika näyttäisi, miten kangas kestää kipinäsadetta.
Tiipii veti erinomaisesti. Savuraja oli riittävän ylhäällä, oikeastaan sitä ei edes ollut, vaan savu poistui ihan suoraan. Tosin nyt oli ihanteellinen kelikin, tiesin sen kokemuksesta. Pahin keli on märkä matalapaine. Silloin on poltettava niin isoa tulta, että kodan pinta kuivuu, muutoin on ongelmia savun kanssa. Kaikkein hankalin on talvinen runsas ja märkä lumisade. Silloin on poltettava tosi isoa tulta, jotta kota pysyy riittävän kuivana. Mikäli polttaa liian pientä tulta, joutuu olemaan lähes makuulla, jotta ei tarvitse yskiä savun takia. Tiipiistä minulla ei ollut vielä kokemusta. Ongelmakelit sen toimivuuden vasta osoittaisivat. Tajusin kuitenkin savuläppien idean. Ne muodostivat oikein käytettynä ikään kuin lyhyen savupiipun, joka parantaa vetoa kelillä kuin kelillä.
Nyt, kun miellyttävä tuli lämmitti sisäpuolta, päätin kokeilla ruoan laittoa uudessa tiipiissä. Otin kattilantapaisen mukaani sekä viiden litran vesiastian, ja lähdin vielä kerran rantaan. Alkoi jo hämärtää, kun olin takaisin leirissä. Uljaksesta ei ollut vieläkään merkkejä. Haukkua en myöskään erottanut, vaikka kuinka pinnistin kuuloani. Päätin tehdä tupla-annoksen ruokaa. Uljas olisi nälissään palatessaan. Ruokalaji oli päätetty jo siinä vaiheessa, kun olin täyttänyt kämpällä reppuani: purkkihernekeittoa valmiilla lihapullilla ryyditettynä. Vahvaa ja yksinkertaista ruokaa. Keitin ruskeaa, humuspitoista Poikopään vettä kauan, ihan vaan varmuuden vuoksi. Kaadoin osan vedestä kahvipannuun, avasin kaksi hernekeittopurkkia ja sekoitin tulikuumaan veteen. Kattila tuli kuitenkin liian täyteen, joten päätin, että koira saisi syödä hieman vähemmän täydellisesti valmistettua ruokaa. Siispä kaadoin reilusti yli puolet ruoasta koiranruokakuppiin. Omaa annostani aloin keittää uudelleen. Lisäsin keitokseeni vielä aimo annoksen lihapullia. Antaisin osan niistä koiranruokakuppiin.
Voitelin itselleni vielä pari ruisleipäviipaletta ryydittämään yksinkertaista ateriaani. Ruokajuomaksi otin oluen. Joku sanoi aikoinaan, että maailman paras mauste on nälkä. Söin melkein kaiken keiton kattilasta. Loput lihapullat kattilasta kaadoin koiran kuppiin. Vielä silppusin pari ruisleipäviipaletta sekaan. Uljas saisi syödä täsmälleen samaa ruokaa kuin minä. Se saisi palan painikkeeksi vielä puolen kilon koiranmakkarapötkön. Isolla ajokoiralla on uskomaton ruokahalu. Se on kuitenkin pientä verrattuna suden kykyyn syödä. Olin lukenut jostakin, että susi saattaa syödä pari viikkoa paastottuaan jopa kymmenen kiloa lihaa kerralla. Se kuulostaa uskomattomalta. Kuitenkin, kun ottaa huomioon pitkät ateriavälit, se alkaa tuntua uskottavalta. Ei susi syö kuitenkaan kuin pari kiloa lihaa päivässä keskimäärin. Testasin kerran Uljaksen emällä, Nooralla, kuinka paljon se söisi koiranmakkaraa normaalin metsästyspäivän jälkeen. Kuusi pötköä meni helposti, sitten alkoi tökkiä. Se oli kuitenkin kolme kiloa vahvaa, lihaan verrattavaa ruokaa. Eikä koira ollut paastonnut päivääkään. Sitä taustaa vasten suden vatsan venymiskyky alkaa tuntua uskottavalta.
Laitoin kahvipannun tulelle. Sitten vilkaisin oviaukosta ulos. Oli aivan pimeää. Varmaan koirakin sieltä kohta tulisi. Kahvivesi kiehui nopeasti, olihan vesi jo valmiiksi lämmintä. Nostin pannun rukkasella koukusta, kaadoin kolme kourallista poroja pannuun, vakiomitta eräkahveilla. Sitten pannu takaisin tulelle ja kolme lyhyttä kiehautusta. Nostin kahvin nuotion viereen laskeutumaan. Vesi kielellä jäin odottelemaan kahvihetkeä. Minulla oli muutama herkullinen Annen tekemä voipulla mukanani.
Tuskin olin laskenut pannun kädestäni, kun kuulin vinkaisun ulkopuolelta. Ahaa, Uljas oli palannut. Työnsin ovikankaan syrjään. Uljas aristeli selvästi tiipiitä. Houkuttelustani huolimatta se ei uskaltanut tulla sisään. Niinpä otin sopivasti jäähtyneen koiranruokakupin houkutuslinnuksi. Muuta ei tarvittu. Asetin kupin aivan kangasta vasten mahdollisimman kauaksi tulesta. Oletin näet, että koira aristeli nimenomaan tulta. Olin väärässä. Ei Uljas tulta pelännyt, vaan aristeli sille uutta kankaista asuntoa. Lukemattomat kerrat Uljas oli lämmitellyt kelokantoon kyhätyn nuotion ääressä. Ja kotona se tykkäsi istua takkatulen lämmössä tuijottaen tuleen kuin paraskin filosofi. Joskus se istui melkeinpä liian lähellä tulta, hyvä, ettei karva kärynnyt.
Hetkessä kuppi oli tyhjä. Otin siis repustani vielä koiranmakkarapötkön. Sekin hujahti nopeasti vatsalaukun uumeniin. Se saisi riittää. Ajokoira oli helppo lihottaa ruoalla. Minä en aikonut syyllistyä siihen. Tiukasta linjastani oli seurauksena, että nautiskellessani voipullaa kahvin keralla, seurasi jokaista suupalaani ruskea, hellyttävä silmäpari. Taas kerran se onnistui pehmentämään kovan sydämeni. Annoin loput voipullasta parempiin suihin.
Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odotella ja nautiskella tulen lämmöstä. En kuitenkaan halunnut vielä nukahtaa. Siksi piti keksiä jotakin tekemistä. Päätin tehdä itselleni rommitotin, vaikka en yleensä koskaan nauttinut alkoholia yksin ollessani. Se ei vain kiinnostanut. Minulle alkoholin nauttiminen liittyi aina seurusteluun ja sosiaalisiin tilanteisiin. Nyt keitin kuitenkin vettä vain jotakin tehdäkseni. Samalla kaadoin koirankupin täyteen ruskeaa Poikopään vettä. Ensimmäinen kupillinen meni hujauksessa. Täytettyäni kupin uudelleen sai koira viimein tarpeekseen. Se kävi makuulle takkini päälle ja oli pian unessa. Jalat nytkähtelivät ja silmäluomet heiluivat. Välillä kuului vaimeita haukahduksia. Se oli koiran unta. Oletettavasti se ajoi parhaillaan jänistä. Ainakin, jos minä yhtään ajokoiran mielenmaisemaa ymmärsin.
Lisäsin nuotioon uuden pienen kannon. Nyt tuli kasvoi vaarallisen korkeaksi, koska edellistäkin kantoa oli palamatta. Jouduin onkimaan apupuita pois, jotta sain tulen valtaa rauhoitetuksi. Olin ollut oikeassa, kun olin epäillyt, ettei kahta kantoa kärsi laittaa yhtä aikaa nuotioon. Nyt sisällä oli melkeinpä liian kuuma. Työnsin ovikankaan syrjään ja kaadoin keittämääni vettä kuksaani. Sitten loraus Baltic-rommia päälle ja monta sokeripalaa. Otin mukavan asennon reppu selkäni takana ja aloin varovasti nautiskella totiani. Tuijotin ajatuksissani pimeään avoinna olevasta oviaukosta.
Seuraavassa hetkessä olin lähempänä kuin koskaan saada säikähdyksestä sydäninfarktin. Oviaukkoon ilmestyi valtava, harmaa pää. Kaksi keltaisenruskeaa silmää kiilui nuotion kajossa. Pystyt, karvaiset korvat olivat uteliaasti eteenpäin suuntautuneina. Ennen kuin olin ehtinyt liikahtaakaan, oli otus hypännyt sisään. Silloin näin, että se heilutti häntäänsä. Sen verran koiraeläinten elekieli oli tuttua, että ymmärsin oitis, että vierailu oli tarkoitettu tapahtuvaksi ystävällismielisessä hengessä. Huomasin puristavani vaistomaisesti haulikkoa käsissäni. Tosin siitä ei olisi ollut hyötyä kuin korkeintaan lyömäaseena. Haulikko oli panostamaton. Irrotin vaivihkaa otteeni haulikosta, kun huomasin hännän heilutuksen.
Seuraava ajatukseni oli, miksi susi ei pelännyt tulta. ”Te ihmiset olette väärässä, kun luulette meidän pelkäävän tulta.” kuulin suden sanovan, vaikka se ei oikeasti sanonutkaan mitään. Siinä silmänräpäyksessä tajusin, että se oli lukenut ajatukseni ja vastannut ajatukseeni telepaattisesti. Toisin sanoen MINÄ olin lukenut suden ajatukset. Ennen kuin ehdin muodostaa ajatuksissani jatkokysymystä, alkoi Uljas murista selkäni takana. Tunsin, kuinka se vapisi minua vasten. Selkäni takaa se uskalsi jopa näyttää hampaitaan sudelle. Susi vilkaisi Uljasta ylimielisesti, melkeinpä halveksuvasti. Sen jälkeen se ei ollut enää huomaavinaan Uljasta. Komensin koiraa vaikenemaan, mutta eihän sitä hiljaiseksi saanut. Aika ajoin se urisi suoraan minun korvaani selkäni takaa.
Pyysin ajatuksissani anteeksi koirani käytöstä. ”Ei se mitään.” kuulin suden vastaavan. ”Tiedätkö, olisimme voineet syödä koirasi useita kertoja näiden kahdenkymmenen vuoden aikana, jolloin olet metsästellyt näissä metsissä. Emme ole sitä kuitenkaan tehneet, koska tiedämme sinun olevan ystävämme.” ”Kiitos! ” kuulin itseni sanovan. Vasta nyt keskityin katselemaan sutta tarkemmin. Se oli kookas, arvioin sen painavan lähemmäs 50 kiloa. Oletin sen olevan uros. Yritin nähdä sen jalkoväliin nuotion toiselle puolelle. ”Kyllä, minä olen uros,” kuulin sen sanovan. Häpeissäni kuin pahanteosta yllätetty pikkupoika siirsin äkkiä katseeni pois suden haarovälistä.
”Minä olen Hukka Hallava.” susi esitteli itsensä. ”Minua haukutaan hukkajukaksi.” kuulin itseni sanovan. En tiedä, osaavatko sudet hymyillä. Olisin voinut vannoa, että se hymyili myötätuntoisesti. Se oli aivan samannäköinen kuin Tuisku, edesmennyt suomenlapinkoirani, kauneimmassa siitä otetussa valokuvassa. Korvat menivät taakse pitkin päätä, suu oli kiinni ja näytti hymyilevän. ”Tiedämme, että sinua haukutaan siksi. Onko se sinusta kiusallista?” ”Ei ollenkaan!” vastasin. ”Olen oikeastaan ylpeä nimestäni. Oletkohan sinä alfauros?” huomasin ajattelevani. ”Minä olen lauman johtava uros.” se vastasi. ”Tosin varsinainen johtaja on puolisoni Noora. Hän minut tännekin luoksesi höykytti.” ”Miksei hän tullut itse?” ajattelin. ”Hän on sitä mieltä, että koska sinä olet ihmisuros, minä olen sopivampi neuvottelukumppani. Meillä uroksilla on aina jotakin yhteistä, usko tai älä, vaikka elämmekin täysin eri maailmoissa.” ”Olet varmaan oikeassa. ” ajattelin.
”Miksi sinä siis tulit?” kysyin. ”Et varmaankaan tullut vain tervehdyskäynnille?” ”En, on minulla asiaakin.” kuulin suden ajattelevan. ”Kutsu minua vain Hallavaksi se sanoi. Sinua voi kai kutsua Jukaksi?” se kysyi. ”Se sopii.” vastasin. Näin teimme sinunkaupat, susi ja ihminen. Jäin jännittyneenä odottamaan, mikä olisi Hallavan asia. Se istui hetken kooten ajatuksiaan. Katselin johtajasuden ylvästä hahmoa ihaillen. Se istui koiraeläinten tapaan takapuolensa päällä etujalat suorina pönkinä edessä. ”Anteeksi, minun on lisättävä muutama kalikka nuotioon, muuten se sammuu.” ”Kaikin mokomin.” Hallava vastasi. Se odotteli kaikessa rauhassa, kunnes sain tulen virkoamaan. Sitten se aloitti.
”Tulin luoksesi, koska olet näillä kulmilla ainut, joka suhtaudut meihin suopeasti. Meillä on sinulle viesti välitettäväksi ihmisille.” ”Odota”, sanoin ajatuksillani, ”mistä tiedätte, että minä suhtaudun teihin suopeasti?” ”Sitä en valitettavasti voi paljastaa, mutta annan vihjeen. Maailma on paljon monimutkaisempi paikka kuin te ihmiset kuvittelette. No niin, tulimme luoksesi antaaksemme sinulle viestin. Viestimme on seuraava:
Te ihmiset olette tuhoamassa lopullisesti meidän sukumme. Ettekä vain meidän, vaan monen muunkin villieläinlajin suvun. Samalla te vaarannatte myös oman sukunne, koska olette osa luontoa, vaikka sen tajuaminen jossain suurkaupungin pilvenpiirtäjän neljännessäkymmenennessä kerroksessa, huoneistossa numero 421 voi olla vähän vaikeaa. Näin asia kuitenkin lopulta on. Te olette pohjimmiltaan aivan yhtä riippuvaisia luonnosta kuin mekin.”
Minä keskeytin Hallavan vuodatuksen: ”Minä tiedän kaiken tuon. Nyt on vain niin, että olemme tekemisissä pohjattoman ahneen valkoisen rodun kanssa. Tiedätkö, miten eurooppalaiset menettelivät, kun Kristoffer Kolumbus löysi Amerikan mantereen?” ”Kyllä tiedän” susi vastasi. ”Kuinka sinä voit sen tietää?” ihmettelin. ”Meillä on käytettävissä kaikki tieto kollektiivisesta muistista, myös muinaisesta, arkaiisesta muistista, josta ihmisillä ei ole hajuakaan.”
Minä jatkoin esitelmääni: ”Kun valkoiset saapuivat Amerikan mantereelle, he huomasivat, että manner on jo asuttu. He tekeytyivät aluksi ystäviksi, jotta saisivat jalansijaa. Kun heitä oli tarpeeksi, alkoi alkuperäisväestön eliminointi. Valkoiset valtasivat aina vain uusia alueita intiaaneilta edetessään länteen. Intiaanit eivät voineet mitään aseistukseltaan ylivoimaisille valkoisille. Intiaanit suljettiin reservaatteihin. Kun huomattiin, että intiaaneille oli annettu epähuomiossa liian hyvää maata, keksittiin joku tekosyy, jolla heidät siirrettiin huonommalle alueelle. Näin reservaatit olivat kohta alueilla, jotka eivät olisi kelvanneet valkoisille. Näitä Pohjois-Amerikan valloittajia kutsuttiin uudisraivaajiksi, ja heitä palvotaan sankareina. Eivät he mitään uudisraivaajia olleet, vaan rosvoja, ryöstäjiä. Uudisraivaaja ottaa käyttöönsä asuttamatonta maata. Amerikan manner ei kuitenkaan ollut asuttamaton. Intiaanit olivat asuttaneet mantereen jo 15 000 vuotta ennen valkoisten saapumista. Kyseessä ei siis ollut sankaritarina uudisraivaajista, vaan tarina historian suurimmasta kaappauksesta ja etnisestä puhdistuksesta. Amerikan Yhdysvallat on perustettu intiaanien verellä ja että synti olisi varmasti tarpeeksi suuri, kuljetettiin lisäksi mustia orjiksi Afrikasta. Sellaista maata ei voi odottaa muu kuin synkkä tulevaisuus. Sitä niittää, mitä kylvää, sanoo vanha viisaus. Kun perusta on mätä, ei rakennelma pysy kauan kasassa.” Olin selvästi vähän kiihtynyt vuodatukseni aikana. Vieläkin pisti vihaksi, kun asiaa ajatteli. Ilmankos inhosin kaikkea amerikkalaista.
Susi hymyili taas suden hymyään. Sitä huvitti ilmeisesti kiihtymykseni ajatustulvani aikana. ”Noin se juuri tapahtui” susi myönsi. ”Te suomalaiset teette juuri samoin meille susille. Te valtaatte meiltä aina vain uusia alueita, niin, ettei meille jää enää yhtään kunnollista erämaa-aluetta. Sitten te syytätte meitä susia asutusalueille tulosta, vaikka itse olette levittäneet asutuksenne ensin meidän maillemme. Vähät viimeiset metsät te täytätte metsäautoteillä. Niitä pitkin te tulette autoillanne ja ryöstätte leivän suustamme, käyttääkseni teidän ihmisten kulunutta ilmaisua. Toisin sanoen te ammutte meidän hirvemme. Mitä me sitten syömme? Sitten te syytätte meitä, kun tulemme pihoillenne ahdistelemaan kotieläimiänne. Vaikka meitä on tuskin kahta sataa, on meitä useimpien mielestä liikaa. Kysytäänkö välillä susilta, onko mielestämme 5,3 miljoonaa ihmistä tässä maassa liikaa? Kysykää välillä karhuilta, mitä mieltä ne ovat ihmisten suorittamasta ”välttämättömästä” 132 yksilön harvennuksesta tänäkin syksynä. Tai kysykää meiltä, mitä mieltä olemme siitä, etteivät Lapin ihmiset salli meille minkäänlaista olemassa olon oikeutusta Lapin erämaissa. Millä oikeudella nämä ihmiset ovat varastaneet meidän maamme ja pitävät meitä henkipattoina omilla maillamme? Sellaisten ihmisten on pakko olla äärimmäisen pahoja ja vihata luontoa yli kaiken.”
Hallava piti pienen ajatustauon vuodatuksessaan. Niinpä ehdin ajatuksineni väliin: ”Olen kanssasi aivan samaa mieltä. Ihminen, joka ei salli ympäristössään alkuperäistä, villiä luontoa, on pohjimmiltaan luonnon vihaaja. Usein nämä ihmisyhteisöjen kellokkaat ovat kuitenkin olevinaan luonnon ystäviä, ja saavat toisetkin ihmiset vakuutettua siitä. Vakavinta ja vaarallisinta on, että he itsekin taitavat uskoa siihen. Ei ole mitään vaarallisempaa kuin ihminen, joka toimii hyvässä uskossa. Siitä on historiassa lukuisia esimerkkejä. Minä rinnastaisin tämän päivän viimeisten suurpetojen tappajat Natsi-saksan keskitysleirien kaasuttajiin. He tietävät, että ovat tekemässä lopullista ratkaisua, mutta ovat ylpeitä tekemisistään. Heidän arvomaailmassaan ei ole tilaa muulle kuin ihmisten tahdolle ja ihmisten edulle. Tiedätkö, mitä minä tekisin tuollaisille ihmisille, jos olisin diktaattori? Minä pakkosiirtäisin heidät suurkaupunkeihin. Lisäksi antaisin heille porttikiellon maaseudulle.”
Taas Hallava näytti hymyilevän. Minä olin ilmeisesti vielä kiihkeämpi mielipiteissäni kuin se kuunaan. ”Niin, se virkkoi, tuntuu, että taistelemme tuulimyllyjä vastaan. Liian harva kykenee ymmärtämään, että pohjimmiltaan kaikki elävät olennot ovat samanarvoisia. Ihminen pitää itseään luonnon yläpuolella olevana. Ihminen ei voi hyväksyä ajatusta, että vaikkapa punasilmäinen särki olisi yhtä arvokas kuin ihminen itse, ja että sillä on aivan yhtä suuri oikeus elää kuin ihmiselläkin.”
”Hallava, tiedän asiasi tärkeyden. Kuitenkin olen pessimisti. Ihmistä ajaa pohjaton ahneus. Ahneus on kuin julma ajuri, joka piiskaa hevostaan yhä kovempaan ja kovempaan vauhtiin. Vauhti kiihtyy koko ajan, kunnes ylitetään hevosen kestokyky, ja se kaatuu kuolleena maahan. Niin käy ihmisellekin. Lopulta ahneus ajaa ihmisen tuhoon. Vertauskuvallisesti sanoen: ihmisen kokonaisaika maapallolla on yksi minuutti. Siitä on kulunut jo 59 sekuntia. Minun nähdäkseni teidän ainoa toivonne on, että ihminen tuhoaa itsensä, ennen kuin ehtii tuhota kaiken villin luonnon. Minäkin toivon sitä, vaikka olen itse ihminen. Minusta meillä ei ole oikeutta olemassaoloon nykyisillä arvoillamme.”
”Vaikka oletkin noin pessimistinen ihmisen suhteen, lupaatko edes yrittää? ” Hallava tiedusteli. ”Mitä minä voin tehdä? Minulla ei ole tippaakaan medianäkyvyyttä. Ainoa asia, jonka voisin tehdä, on kirjoittaa asiasta.” ”Tee se sitten!” Hallava sanoi. ”Tee se mahdollisimman näkyvästi ja hyvin! ” Lupasin tehdä parhaani.
Vierailu oli selvästi lähenemässä kohti loppuaan. ”Ai niin, olenpa minä ollut epäkohtelias isäntä, kun en ole tarjonnut mitään vieraalle! ” huomasin ajatella. ”Ei se mitään, Hallava vastasi, tuskinpa meillä on yhteisiä makumieltymyksiä.” ”Odota, viestitin, oletko koskaan maistanut koiranmakkaraa? ” ”No, en todellakaan! ” susi vastasi. Kaivoin repustani puolen kilon pötkön, ja kuorin muovikuoren puukolla pois. Ojensin sen varovasti sudelle peläten sen olevan samanlainen ahmatti kuin ajokoira. Se otti kuitenkin pötkön varovasti ja epäluuloisena hampaidensa väliin, aivan samoin kuin Tuisku aina ennen. Se laskeutui makuulle asettaen pötkön etutassujensa päälle. Sitten se puraisi varovasti kulmahampaillaan pienen palan. Ilmeisesti se piti maistamastaan, koska rohkaistui ottamaan jo kunnon haukun. Pian makkarapötkö oli syöty. ”Kiitos, se sanoi, se oli parempaa kuin uskoinkaan! Ilmankos koirat viihtyvät teidän ihmisten kanssa.” Uljas urisi taas selkäni takaa. Ymmärsikö se, että syötin kutsumattomalle vieraalle sen koiranmakkaroita?
Nuoltuaan huulensa Hallava nousi, katsoi minua kiinteästi silmiin ja sanoi: ”Muista, mitä lupasit! ” Salaman nopeudella se kääntyi ja loikkasi ulos edelleen avoinna olevasta oviaukosta ja katosi pimeään.
Jotenkin jäi tyhjä olo sen lähdettyä. ”Eiköhän käydä ulkona pissalla, Uljas!” sanoin jotain tehdäkseni ja saadakseni taianomaisen tunnelman laukeamaan. Koira ei millään meinannut tulla perässäni ulos. Lopulta sain sen houkuteltua. Löröttelimme yhdessä melkein vieretysten. Uljas ei halunnut mennä viittä metriä kauemmas minusta. Oli alkanut sataa vihmoa hiljakseen. Ei tullut ihan räntänä, mutta ei paljon puuttunutkaan. Eipä ainakaan järvi jäätyisi, jos pysyy pilvessä. Uljas kiiruhti sisään ennen minua. Vasta sisään tultuani tajusin, että rommitotini oli jäänyt juomatta. Viskasin jäähtyneen totin oviaukosta pihalle ja laitoin taas veden kuumenemaan. Suljin nyt oviaukon kunnolla yötä varten. Kun vesi kiehui, kaadoin veden mahdollisimman kuumana kuksaan. Sitten Baltic-rommia päälle ja muutama sokeripala. Nyt sain nautiskella kaikessa rauhassa totini.
Laitoin tulen niin suureksi kuin uskalsin laittamalla taas uuden kannon nuotioon. Nyt oli aika paneutua nukkumaan. Oli pakko mennä makuupussiin, vaikka olikin vähän liian kuuma, koska nukahdettuani, tuli hiipuisi pikku hiljaa. Kohta heräisin sitten kylmään. Uni ei vaan meinannut millään tulla. Äskeinen, lähes yliluonnollinen kokemus pyöri ajatuksissa. Ehdin lisätä puita vielä kaksi kertaa, ennen kuin nukahdin.
Uljas herätti minut aamulla. Sillä tuntui olevan kiire ulos. Eilisestä arkuudesta ei ollut enää tietoakaan. Joko sillä on lyhyt muisti, tai se elää vain tätä hetkeä. Kun suden hajua ei enää tuntunut, se käyttäytyi tilanteen edellyttämällä tavalla: ei hajua, ei sutta. Päästin koiran ulos. Nyt sisällä oli erinomaisen kylmä. Virittelin aamuvilussani tulen niin nopeasti kuin pystyin. Pian taas lämmitti mukava tuli viluista miestä. Laitoin kahvipannun tulelle ja lähdin ulos aamuvirtsalle. Ilma oli taas kirkastumassa. Puhalsi selvästi koillisen puolelta ja vähän reippaammin kuin illalla. Se tietäisi kirkastuvaa taivasta ja kenties seuraavasta yöstä pakkasyötä. Koiraa ei näkynyt, joten se oli lähtenyt tekemään mielipuuhaansa, eli etsimään jänistä. No, hyvä niin. Minä saisin odotella lämpimässä ajon alkamista. Palasin sisään. Vesi kiehui jo.
Aamupala ei siitä voi enää parantua: nuotiokahvia, johon on lisätty rasvaista maitoa sekä pari ruisleipäviipaletta päällään tuhti annos oikeaa voita ja savuporoa. Pohjois-Karjala –projektin oppien mukaan se ei mene, mutta yksinkertaisissa olosuhteissa yksinkertainen, vahva ruoka on parasta. Kahvin päälle laitoin vielä yhden Wilhelmin tikkuun. Sinapin kera se oli erinomaista. Nyt ei ollut muuta tekemistä kuin odotella ajon alkamista. Ojentauduin pitkäkseni makuupussin päälle. Kyllä jäniksenmetsästäjän elämä on leppoisaa! Jos olisin oikein laiska, voisin passata jänistä kodan oviaukosta.
Siinä maatessani ajattelin eilisillan tapahtumia. Ne tuntuivat unenomaisilta ja epätodellisilta. Oliko kaikki ollut vain unta? Pakkohan sen oli olla unta! Ei sellaista voinut tapahtua oikeasti. Äkkiä päähäni pälkähti ajatus. Aukaisin reppuni. Minulla oli ollut neljä koiranmakkarapötköä mukanani. Yhden olin antanut illalla Uljakselle, jäljellä pitäisi siis olla kolme. Vaikka kuinka kaivoin, en löytänyt kuin kaksi pötköä. Siirryin tutkimaan suden istumapaikkaa. Yritin löytää pientä karvatuppoa tai jotain muuta todistetta suden vierailusta. Mitään ei kuitenkaan löytynyt. Olin ymmälläni. Sen oli pakko olla unta! Mutta mikä selitti puuttuvan koiranmakkarapötkön? En saanut asioita järjestykseen sekavassa mielessäni. Päätin pohtia asioita myöhemmin. Pohdiskeluni katkaisi koiran ajohaukku. Niinpä siirryin haulikkoni kanssa ulos mukavasta kodasta passaamaan jänistä.
Iltapäivällä sousin tavaroineni takaisin kämpälle. Keulassa retkotti kuollut jänis kuusenhavu mahassaan. Olin jättänyt Uljaksen juoksemaan kämpälle maita myöten. Se oli aivan liian rauhaton veneessä, ja sen lähes 35 kilon elopaino riitti horjuttamaan kiikkerän veneen tasapainoa sen hyppiessä reunalta toiselle. Kämpällä keittelin vielä oikein hyvät pannukahvit, jonka kanssa nautin loput kaksi voipullaa. Nyt olin valmis lähtemään kotiin. Matkan tarkoitus oli toteutunut. Tiipii oli testattu ja hyväksi havaittu. Seuraavan kerran tulisin Annen kanssa ja viettäisimme useamman yön kodassa.
Taistelin kauan susiasian kanssa. Lopulta annoin periksi. Olipa susi ollut todellinen tai ei, en halunnut pettää edes unien sudelle antamaani lupausta. Siksi tämä tarina lopulta syntyi, vuosia myöhemmin. En tiedä, onko Hukka Hallavaa koskaan ollut olemassa. Siitä huolimatta kirjoitan jutun silläkin uhalla, että leimaudun höperöksi. Sellainenhan minä oikeasti olenkin. Minä olen haikaillut jo pienestä pojasta menneitä, aikoja, joita ei enää ole.
Taidan laittaa tämän vielä nettiin. Jospa tavoittaisin sieltä edes muutaman kaltaiseni höperön, menneiden aikojen kaipaajan.
Lue koko kirjoitus
