Kuva: Raakku 09.10.2011
Vaimoni Anne löysi sen eräänä lauantaiaamuna pihaltamme ulkorakennuksen edestä kesäkuun kuudentena, vähän ennen puolta päivää 2011. Pienen, avuttoman rääpäleen, jonka kissamme Tipsu oli jo haistanut. Tipsu lähestyi talolta päin uhkaavasti, kun Anne sieppasi pikkuisen syliinsä pelastaakseen sen joutumasta kissan suuhun.
Mitä ilmeisimmin sen oma emo tai sisaret olivat pudottaneet sen pesästä huomattuaan, että se ei ole normaali, eikä tulisi selviämään. Sellainen on luonnon laki, meidän ihmisten mielestä armoton. Se on kuitenkin viisas ja pitkällä tähtäimellä ainoa oikea. Tämä laki tekee elämän säilymisen mahdolliseksi maapallolla vielä sittenkin, kun ihmistä ei enää ole.
Tuon pienen linnunrääpäleen olisi pitänyt jättää pian maallinen kehonsa toisten ravinnoksi, mutta hellämielinen ihminen puuttui luonnon lakeihin, ja antoi sille lisäaikaa. Niin ei saisi tehdä tiukimpien tulkintojen mukaan. Mutta onko väärin tuntea myötätuntoa pientä luontokappaletta kohtaan? Jopa niin paljon, että ottaa sen hoteisiinsa?
Anne yritti antaa luonnolle vielä mahdollisuuden ja vei linnun puun juurelle, josta epäili sen olevan kotoisin. Olimme aiemmin keväällä nähneet harakkapariskunnan kantavan kuuseen oksia ja muita pesän rakennustarpeita, joten tiesimme pesän olevan siellä. Mutta Annen yritys oli jo ennalta tuhoon tuomittu. Miten emo olisi saanut sen ylös? Ei millään! Sitä paitsi ehkä juuri emo oli pudottanut sen. Tikapuillakaan pesään ei päässyt. Puu oli niin tiheä, ettei siihen päässyt millään ilveellä.
Tuo pihakuusikin oli samanlainen luonnonoikku kuin sen juurella kököttävä linnunpoika. Pienenä taimena kuuselle on täytynyt tapahtua jotain. Liekö pakkanen vaurioittanut tai eläin tai ihminen? Vai onko kolme taimea kasvanut niin lähekkäin, että ovat sen sijaan, että pyrkivät tukahduttamaan toisensa, päättäneet kasvaa kumppaneina? Nyt kymmenmetrisenä kuusi oli varsin erikoinen. Alhaalla näkyvissä oli vain yksi runko, heti metrin korkeudella se jakautui kolmeksi, ja ylhäältä erotti ainakin viisi latvaa. Kuusi oli niin tiheä, ettei edes kissa sopinut siihen kiipeämään. Se olikin pihaharakoiden suosima pesäpuu. Pesä oli täydellisen näkymätön vainolaisen silmälle. Myös oravat pitivät puusta. Ja miellytti kuusi ihmisenkin silmää. Oli monirunkoisuudestaan huolimatta säännöllisen muotoinen ja tiheänä turkkina muodosti näkö- ja ääniesteen naapurin puolelle.
Kun lintu oli kököttänyt kuusen alla tunnin, ja sisään tuotu Tipsu-kissamme pyrki kiihkeästi takaisin ulos, päätti Anne vihdoin tuoda linnun sisään.
”Variksenpoika”, minä totesin heti nähtyäni rääpäleen. ”Korkeintaan viikon vanha”, arvelin, ”saattaa olla nuorempikin.” Sen selkä oli paljas ja vatsa. Vain siivissä oli muutama höyhen. Se oli kuin huonosti kynitty sorsa. Se näytti muuten normaalilta, mutta jalkojen ”peukalot” osoittivat kummassakin jalassa eteenpäin, kun niiden pitäisi olla taaksepäin, jotta tarttumaote esimerkiksi puun oksasta olisi mahdollista. Ja toisessa jalassa ”peukalo ja etusormi” olivat kasvaneet osittain yhteen. En hoksannut sitä vielä silloin, mutta poikanen oli ihmisten kielellä kehitysvammainen. Nyt meitä oli siis kaksi vammaista talossa.
Ja koska lintu oli mielestäni varis, ei se voinut olla pihastamme kotoisin, vaan jostain muualta, ehkä lähimetsästä tai jonkun naapurin pihapuusta.
Pienokainen ei pelännyt yhtään. Suhtautui täysin luottavaisesti ihmiseen. Mutta kuinka saada niin pieni syömään ilman sen omaa emoa? Kyllä pieniä linnunpoikasia voi pelastaa vaikka muina töinään, mutta niiden hengissä pitäminen on eri juttu. Minä, jos kuka, tiesin sen.
Vielä lapsuudessani 60-luvun alkupuolella jokaisen itseään kunnioittavan pikkupojan piti kasvattaa ainakin yksi elättivaris, joskus myös harakka. Miten me saimme nämä elätit? Joskus harvoin vahingossa pesästä pudonneista tai pudotetuista, mutta useimmiten kiipesimme itse pesään ja otimme kylmästi yhden poikasen. Tätä ei saanut tehdä liian aikaisin; silloin poikanen varmasti menehtyi, koska sitä ei saanut syömään. Kylämme pojat kasvattivat useampia variksia lapsuusvuosieni aikana. Kaikki varikset liittyivät lentämään opittuaan ja viimeistään syyskylmillä johonkin varisparveen; onhan varis parvilintu.
Kerran, saatoin olla vasta kuusivuotias, löysimme vuotta nuoremman veljeni kanssa uunilinnun pesän maasta. Se oli täynnä piipittäviä poikasia. Me hyväuskoiset pikkupojat kuvittelimme pelastavamme puusta pudonneen pesän, kun otimme sen mukaamme. Emme tienneet, että pesä oli juuri siinä, missä pitikin. Uunilinnun pesä on aina maassa. Vaikka kaivoimme maasta matoja ja tarjosimme niille hyönteisiä, emme saaneet niitä syömään. Viimeisen virheemme teimme, kun salasimme tekomme äidiltä. Siksi jouduimme jättämään pesän marjapensaan alle yöksi. Aamulla löysimme kuolleet poikaset. Ne eivät kuolleet suinkaan nälkään, vaan kylmään. Oli kylmä loppukevään tai alkukesän yö. Varmaan kävi lähellä nollaa.
Olen joskus jälkeenpäin miettinyt, miksi emme uskaltaneet kertoa äidille. Olen tullut vain yhteen johtopäätökseen. Syvällä sisimmässämme tiesimme tehneemme väärin. Joku voisi kutsua tuota sisäistä ääntä omatunnoksi, toinen intuitioksi, kolmas suojelusenkeliksi. Ihan sama, miksi sitä kutsumme. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos ihminen kuuntelee sisäistä ääntään, hän aina tietää, tekeekö oikein vai väärin. Ei voi tehdä väärin ”vahingossa”.
Anne löysi pienen oranssin muovisen leikkilusikan, ja saikin sen syömään parin tunnin yrittämisen jälkeen. Ihan aluksi leivän, kaurapuuron ja jauhelihan sekoitusta veteen liuotettuna. Vesi oli tärkeä ainesosa, jonka luonnossa elävät poikaset saavat emonsa syljestä. Minä olin muistuttanut proteiinin tärkeydestä linnunpoikasille. Olin joskus puoli vuotta aiemmin lukenut artikkelin city-variksista, jotka eivät koskaan opi lentämään, koska niiden urbanisoituneet emot syöttävät niille roskaruokaa, ranskanperunoita ja hampurilaisten sämpylöitä. Lentolihakset vaativat proteiinia vahvistuakseen. Vaikka varislinnut ovat kaikkiruokaisia, koostuu metsissä elävien poikasten ravinto pääasiassa eläinproteiinista, kuten madoista, toukista, hyönteisistä, hiiristä, päästäisistä ja muista pikku jyrsijöistä. Tiedetäänpä niiden tappavan rottiakin. Ja isommatkin raadot toki maistuvat. Siinä sivussa menevät sitten siemenet ja muu kasviperäinen ravinto.
Kuva: Välillä myös vettä pipetillä.
Linnunpojasta tuli Raakku. Ensimmäisen viikonlopun ei poikanen ollut tosin Raakku. Annen tuotua sen sisään sanoin Annelle sen olevan jälleensyntynyt Vinski, puoliksi leikilläni. Olin joskus lukenut Veikko Huovisen ”Lyhyet Erikoiset”. Novellikokoelmasta jäi mieleeni erityisesti novelli ”Päivä variksena”, missä juuri kuolleen miehen sielu päättää uteliaisuuttaan mennä päiväksi varikseen. Muistan, kuinka makeasti nauroin Huovisen lennokkaille oivalluksille variksen sielunelämästä.
Vinski oli kuukautta aiemmin auton alle kuollut puolivuotias kissanpentumme. Hassua oli, että Vinskin kuolemasta oli kuukausi ja se jäi auton alle juuri lauantaina, aamupäivän puolella, samana viikonpäivänä, samaan aikaan, kun Raakku ilmestyi. Tiesimme sen kuolinajan tarkasti, koska autoilija tuli ilmoittamaan. Vinski oli juossut kissanpojan hölmöydellä suoraan auton eteen juuri talomme kohdalla, eikä kuljettaja voinut tehdä mitään väistääkseen.
Tuli linnunpojan viides päivä meillä, kun se yllätti minut ja räkätti selvällä harakan äänellä tervehdyksen ulkomaailmalle. Se mokoma olikin harakka! Ja minä kun olin varma, että se oli varis, samat harmaan ja mustan sävyt, sama järeä nokka, melkein liiankin suuri sen pieneen varteen. Poikasta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa kauniiksi. Vai harakka! Se oli kuin olikin kotoisin tiheästä pihakuusestamme, missä sen sisaret parhaillaan varttuivat. Kun lajin määritys oli mennyt surkeasti pieleen, päätti Anne muuttaa sen nimenkin. Siitä tuli yksipuolisella tuomiolla Raakku, ja siihen oli minunkin tyytyminen. Ja hyvä nimi se olikin. Taidatkos sen parempaa nimeä raakkujalle keksiä!
Raakku oppi siis syömään oranssista leikkilusikasta. Lusikka piti työntää uskomattoman syvälle, ennen kuin se hotki ruoan. Se oppi syömään liiankin hyvin. Aina, kun se näki jonkun liikkuvan ympärillään, avautui nokka apposen auki ja vaativainen ääntely tehosti vaatimusta. Sitä ääntelyä ei voinut kutsua piipitykseksi eikä raakkumiseksi, jotain siltä väliltä. Mutta se tyytyväinen hotkimisääni siihen yhdistetyn piipityksen tapaisen kanssa jäi ikuisesti mieleen. Suomen kielestä, niin paljon kuin siinä sanoja onkin, ei löydy tuota ääntelyä kuvaavaa sanaa. Harvempi pääsee seuraamaan linnunpojan kasvua vieressään kuten minä. Siksi syömisen ääntelyä kuvaava sanakin lienee jäänyt keksimättä.
Minä voisin sen oikeastaan nyt samalla keksiä. Olenhan kuunnellut sitä kaksi kuukautta. Minusta se kuulostaa vähän samalta kuin oopperalaulaja yrittäisi laulaa Pajatson aariaa samalla, kun osallistuu hampurilaisten ahmimiskilpailuun. Sanaan voisi siis yhdistää laulamisen ja ahmimisen. Miten olisi ahmilaulaa? Tai oikeastaan harakan tapauksessa olisi parempi ahmiraakkua. Tai hotkiraakkua. Siinä se on, ”hotkiraakkua”! Taas suomen kieli rikastui yhdellä sanalla. Kunpa saisi vielä viralliset kielenhuoltajat myötämielisiksi.
Raakun ahmimisinto meinasi koitua sille turmioksi. Naiset tyrkyttivät sille ruokaa joka äännähdyksestä, vaikka minä yritin tolkuttaa, että älkää herran tähden halkaisko lintua! Vetosin heitä kuvittelemaan, miten sen oma emo ruokkisi sitä. Yhdessä useiden sisarusten kanssa olisi suupalaa odotettavissa kenties kerran kahdessa tunnissa. Minun vetoomukseni kaikuivat hoivavietin valtaamien keinoemojen kuuroille korville. Toisen päivän iltana Raakku alkoi nuokkua, eikä syönyt enää mitään. Pelkäsin, että se kuolee yön aikana. Kuitenkin aamulla äänekäs ruoan pyytämisääni ilmoitti, että se oli taas kunnossa. Ilmeisesti paastottu ilta ja yö olivat tyhjentäneet sen. Tästä Raakun syöttäminen vähän järkiperäistyi, mutta vain vähän. Onneksi sen ruoan tarvekin kasvoi jokaisen eletyn päivän seurauksena.
Raakku vietti ensimmäisten elinviikkojensa päivät sananmukaisesti minun sängyssäni. Anne keksi tehdä sille pesän arkkupakastimen ritilälokerikosta. Pohjalle vain kerros kangasta ja päällimmäiseksi pesä heinistä, jotka on helppo vaihtaa. Kaikkien vauvojen tapaan sillä tuntui olevan suora putki nokasta takapuoleen. Se nostettiin päiväksi minun tehohoitosänkyyni kahdestakin syystä. Minä halusin seurata sen touhuja. Mutta oli siihen käytännön syykin. Minua hoitivat päivisin ”ulkopuoliset” hoitajat, vaikka eivät he minulle mitään ulkopuolisia olleet. Samalla, kun minua hoivattiin, hoidettiin ja syötettiin yksi linnunpoika.
Ensimmäinen kaksi kuukautta Raakun kanssa oli hauskaa aikaa. Osansa hauskuudesta tarjosi tietysti Raakku. Mutta vähän hauskuutta tarjosivat myös minun naishoitajani. He nimittäin pelkäsivät koskea Raakkuun. Kuinka kukaan voi pelätä nyrkin kokoista linnunpoikaa, joka sitä paitsi luottaa ihmiseen? Se oli minulle käsittämätöntä. Mutta minä olenkin 50-luvun lapsi, ja kaikenlaiset luontokappaleet olivat meille arkipäivää. Tämän ajan lapset ovat vielä kauempana luonnosta kuin minun ikäpolveni, vaikka olemme mekin siitä vieraantuneet, jos vertaamme vaikka 1800-lukuun.
Kuva: Marja, Raakku ja minä.
Varsinkin nuorin hoitajani Marja pelkäsi koskea Raakkuun, kun se jo pariviikkoisena alkoi karkailla pesästään ja putosi tietenkin lattialle. Siinä olikin houkuttelu, ennen kuin Marjan sai tarttumaan lintuun sen verran, että sai nostettua sen takaisin pesään.
Parin viikon vanhana Raakku alkoi tosiaankin vilkkuluomiensa takaa katsella maailmaa sen näköisesti, että tuonne pitäisi päästä. Välillä se katseli minua tutkivasti. Olin varmaan sen pikku mielessä omituinen otus. Aina samassa asennossa, naamassa jotain kiiltävää, josta lähti pitkä, vähän heiluva käärme ja toinen ohuempi, läpinäkyvä mato, jonka ruokahalu näytti loputtomalta, koska se nieli ruokaa koko ajan. Tässä vaiheessa Anne oli jo sen emo, ainut ja oikea. Minä en varmaan ollut sen pikkuaivoissa sen isä vaan outo kummajainen, jota piti ehdottomasti päästä tutkimaan lähempää.
Tuossa vaiheessa jo katsoin kadehtien linnun ja ihmisen välistä rakkautta, kun Anne ja Raakku lepertelivät toisilleen. Siinä äiti ja lapsi kommunikoivat keskenään. Jos joku väittää, ettei harakka ja ihminen osaa keskustella keskenään, hän ei tiedä, mistä puhuu. Eikä harakka suinkaan raaku tai räkätä, vaan jokeltelee kuin pieni vauva, ja väliin ”puhuu” hellästi tuijottaen emoaan silmiin, kun tämä vie sen kädellä lähelle kasvojaan. Tuo puhua-verbi oli pakko taas laittaa lainausmerkkeihin, koska en keksi mitään sitä kuvaavaa sanaa. Se on tavattoman hellä, täynnä varauksetonta rakkautta oleva ääni, aivan eri kuin sen tavanomainen jokeltelu. Jos yrittäisin kuvata sitä kuiskauksen, kissan kehräyksen ja koiran tyytyväisen urahduksen välimuodoksi, en tekisi tuolle äänelle oikeutta. Jonkinlaista hellää kurkkuääntä se on. Sitä oikein kuvaavia sanoja ei ole olemassa. Mutta en rasita teitä yrittämällä taas keksiä uutta verbiä. Kyllä yksi uusiosana tarinaa kohti saa riittää. Kukaan muu kuin Anne ei ole koskaan saanut noita linnun rakkauden osoituksia. Kai luonnossakin vain oma emo saa niitä.
Kuva: Ohops, ei ollut tarkoitus!
Se oli ehkä ollut meillä sen pari viikkoa, kun vahingossa putkahti ulos ritilän nurkkaraosta, joka oli vähän muita suurempi. Siitä lähtien se valveilla ollessaan yritti aina löytää sen saman raon. Kun sen pikkuruiseen pääkoppaan ei paljon mahdu suuren nokan lisäksi, vei siltä kauan löytää sama rako uudestaan. Se saattoi yrittää kymmenenkin minuuttia viereisestä raosta älyämättä, että ihan vieressä olisi se isompi rako. Mutta se ei antanut periksi. Otti enemmän vauhtia ja yritti uudestaan. Lopulta sinnikästä lintua onnisti. Joko vahingossa tai kenties tarkoituksella se luiskahti tangon isomman raon puolelle ja oli ulkona. Se ei suinkaan oppinut käyttämään tuota isompaa rakoa, vaan samoihin aikoihin se puolivahingossa onnistui siipiään räpytellen hyppäämään korin reunalle. Sen se oppi kerralla. Tuosta päivästä sitä ei saanut enää pysymään korissa, jos se ei itse halunnut.
Alkoi kenties hauskin ajanjakso Raakun kanssa. Se oli seuraavat viikot vapaana sängyssäni. Alkoivat lentoharjoitukset, siipien vinha räpyttely, mikä viilensi hellepäivinä siinä kuin paraskin tuuletin. Välillä se otti ihan oikeita lentoharjoituksia. Lähtöpaikka oli pystyssä oleva polveni. Laskeutumispaikan virkaa sai tehdä pääni, useimmiten kasvoni. Se ei ollut kuitenkaan kivuliasta, kuten helposti luulisi. Päinvastoin, sanoisin kokemusta mieluummin miellyttäväksi. Aikuinenkin harakka painaa vajaa 200 grammaa. Raakun riukukintut olivat uskomattoman pehmeät ja lämpimät. En tiedä, johtuiko jalkojen pehmeys varpaiden epämuotoisuudesta, siitä, ettei se pysty puristamaan, mutta jalkojen lämpimyyteen löytyi vastaus netistä. Linnun ruumiinlämpö on pari astetta korkeampi kuin ihmisen. Laskeuduttuaan päähäni se pomppii siipiään räpytellen takaisin polven päälle. Uusi lentoon lähtö ja laskeutuminen. Näytti, että lentämään se ainakin oppisi. Harakat eivät ole kovin pitkäjänteisiä harjoittelijoita. Muutaman minuutin päästä se jo puuhasteli jotain muuta. Niiden muutamien viikkojen aikana sain etuoikeuden toimia ”villin” luontokappaleen harjoituskiitoratana. Terveenä olisin jäänyt tuota kokemusta paitsi.
Tähän Raakun kanssa yhteiseloon liittyi muuan seikka. Sen käymäläkulttuuri oli lintujen tapaan kehittymätöntä. Siksi minut oli vuorattava jollakin. Anne keksi ostaa muovipinnoitettuja kertakäyttöisiä pöytäliinoja. Oli hellekesä, ja liinan alla tuli kuuma, vaikka ilmalämpöpumppu viilensikin. Tunnin jälkeen oli pakko jäähdytellä. Liekö siitä johtunut, että joskus kävi vahinko. Useamman kerran paitani, housuni tai käteni sai valkoisen merkkauksen. Eniten hilpeyttä herätti kerta, kun se peruutti korvaani ja ruikkasi suoraan korvakäytävääni. Myös hiukseni saivat joskus tehdä tuttavuutta jonkun lämpimän ja löysän kanssa.
Kuva: No missä se pöntön reikä on?
Oma lukunsa olivat päivittäiset puheharjoitukset. Kun se oli jokeltelupäällä, yritin keskustella sen kanssa. Usein se onnistui erinomaisesti, vaikka en fyysisesti puhukaan, vaan kommunikaattorini puhuu tekstin. Parhaimmilla kerroilla se jopa tuntui älyävän, että koneen kuvaruudulla ja katosta kuuluvalla äänellä oli joku yhteys. Olisi naurattanut, kun minä toistin koko ajan samaa lausetta: ”Raakku joo, mitä höpöttelet, joo joo?” Se tuijotti kuvaruutua ja vastasi, yhä uudestaan ja uudestaan. Toistelin joo – sanaa mahdollisimman paljon, että se oppisi edes yhden sanan ”isältään”. Välillä se yritti selvästi matkia ihmistä. Sen ”puheen” rytmi oli sama kuin ihmisen. Jos sitä olisi kuunnellut riittävän kaukaa, olisi sitä aivan hyvin voinut luulla ihmisen puheeksi. Muutaman kerran sain sen sanomaan ”joo”. Tällä ei ole kuitenkaan muita todistajia. Olen saanut vain hyväntahtoista nyökyttelyä väitteelleni.
Piilottelu oli sen mielipuuhaa. Se puuhastelee koko ajan jotain silloin, kun ei nuku tai haukottele. Niin, luitte aivan oikein, linnutkin haukottelevat. Raakku onkin kova haukottelemaan. Se on jotenkin huvittavan ja samaan aikaan säälittävän näköinen haukotellessaan. Voitte itsekin todeta sen, jos onnistun kytkemään tarinaan yhden videon pätkän. Silloin nuorempana Anne antoi sille useampia leikkikaluja. Sillä oli esimerkiksi pieni muovinen leikkiomena, jossa oli vihreä lehti, sen mielilelu. Sillä oli myös oma ruisku ja ruokintaletkun pätkä. Ne sille oli pakko antaa, kun se välttämättä halusi osallistua peg-letkuruokintaani. Kutsuinkin sitä välillä ”apuhoitajaksi”, joka tosin aiheutti hoitajilleni mieluummin harmaita hiuksia, kuin oli avuksi.
Kuva: Vähän isompana myös kenkien piilottelu kiinnosti.
Milloin ei syönyt, nukkunut, tehnyt lentoharjoituksia tai jokellellut, raakku keskittyi tavaroiden piilotteluun. Mielipiilo oli minun oikean korvani juuri. Myös hiukseni oli hyvä piilo. Kun se oppi joskus puolitoista kuukautisena itse syömään, alkoi myös ruoan piilottelu. Sillä oli ruokaa yllin kyllin, ja kesti jonkin aikaa, ennen kuin älysimme, ettei se niellyt kaikkea ruokaa, vaan piilotti kupuunsa. Sitten se meni pääni taakse ja alkoi puuhastella jotain. Tunsin, että hiuksiani järjesteltiin kuten niin monta kertaa aiemmin. Tällä kertaa ei päänahastani löytynyt paperisilppua, leikkiomenaa tai mitään muutakaan aiemmin tuttua. Siellä oli katkarapu ja jauhelihaa. Siitä alkaen piti aina tarkistaa, ettei ruokaa ollut päänahassa sen puuhastelujen jäljiltä. Muita piilopaikkoja olivat tietysti peiton alus, paperien alus, sen oma pesä. Jopa hengitysletkua se välillä piti niin hyvänä piilona, että kätki sen alle ruokaa tai esineitä.
Myös papereita se oli kova kuljettelemaan. Yleensä se halusi tuoda ne minulle. Kerrankin se onnistui asettelemaan talouspaperiarkin niin taitavasti kasvoilleni, että en myöskään nähnyt kommunikaattoriani. En siis voinut pyytää apua Annelta, joka puuhaili keittiössä. Pian Anne huomasi, että apuhoitajani oli peittänyt kasvoni paperilla. Usein se raahasi kokonaista talouspaperirullaa kasvojeni eteen. Oli hauska seurata sen ähellystä. Joskus se sai rullan raahattua, joskus homma jäi kesken, kun äkkiä löytyi jotakin kiinnostavampaa puuhasteltavaa. Kuten aiemmin totesin, harakat eivät ole kovin pitkäjänteisiä.
Yhdessä asiassa Raakku oli hämmästyttävän tunnontarkka. Aina ensimmäiseksi pesästä pompattuaan se hyppäsi pääni taakse ja uskomattoman nopeasti ja taitavasti sieppasi otsassani pehmikkeenä maskin takia olevan valkoisen lapun. Sitten seurasi lapun piilotusta useimmiten oikean korvani taakse. Otsalappujen kulutus olisi ollut melkoinen, ellei Raakun piilojen keksiminen olisi ollut niin helppoa.
Harakkaa väitetään mieltyneeksi kaikkeen kiiltävään. Raakku on osoittanut monta kertaa, että väitteessä on vinha perä. Kun se oli jo vähän isompi ja alkoi pysyä Annen olkapäällä, olisi se ollut siinä aamusta iltaan. Siinä kiinnostus kiiltävään sai sen yrittämään korvarenkaiden irrottamista. Se olikin taitava siinä touhussa. Kerran kävi niin, että Anne huomasi toisen korvarenkaan kiven kadonneen. Oletimme sen pudonneen ja kadonneen iäksi. Seuraavan päivänä raakku siirteli talouspaperia pesässään, ja paperin alta tuli näkyviin kadonnut kivi. Siitä lähtien Anne joutui jättämään korvakorut suosiolla pois. Minä totesin, että Raakku olisi hyvä koruvaras lentämään opittuaan. Paitsi, että laskeutuisi korvarenkaallisten ihmisten olkapäälle, voisi se lentää Joensuun keskustaan ja pujahtaa johonkin koruliikkeeseen asiakkaan perässä. Koska linnusta syntyisi melkoinen hämminki, voisi se rauhassa siepata jonkun korun jopa niin, ettei kukaan huomaa. Sitten vain lentää vaapottelisi kohti Utraa ja ikiomaa pesäänsä. Se voisi tehdä tuollaisen ”keikan” kerran päivässä. Kohta Utraan avattaisiin uusi koruliike, joka myisi tavaraa puoli-ilmaiseksi. Siinä olisi Joensuun poliisilla diplomitehtävä ottaa kiinni rikollinen. Epäilen, ettei se ilman Sherlock Holmesin tai Hercule Poirotin kaltaista etsiväneroa edes onnistuisi.
Koitti vihdoin päivä, jolloin minun ja Raakun vartioimaton yhteiselo päättyi. Se oli jo aiemmin alkanut tuntea kiinnostusta ihokarvojen poistoon. Kerran se oli jopa nokkinut oikean kulmakarvani alla olevan ihon verille yrittäessään ”nyppiä” kulmakarvoja irti. Harakan nokka on veitsenterävä, eikä sen tarvitse edes kovasti nokkaista, kun iho on rikki. Harakka on luonnossa peto, joka voi tappaa nokallaan jopa rotan. Minä liikuntakyvyttömänä olin täysin sen ”oivallusten” armoilla. Vaikkei se koskaan varmaan tarkoituksella aikonut satuttaa minua, teki sen nyt jo lähes aikuisen linnun koko jo veitsenterävä nokka oloni epävarmaksi. Pienempänä olin oppinut luottamaan siihen täysin. Vaikka se mielellään nukkui aivan kasvojeni edessä, ei se koskaan yrittänyt nokkia minua. Silmiä saattoi pitää huoletta auki, vaikka se tarkasteli kasvojani viiden senttimetrin päästä. Nyt jotakin oli peruuttamattomasti muuttunut. Siitä oli tulossa aikuinen harakka.
Elettiin elokuun puolta väliä. Raakku oli ollut meillä jo yli kaksi kuukautta. Eräänä iltapäivänä Anne loikoili vieressäni omassa sängyssään. Tasainen hengitys paljasti hänen nukahtaneen. Raakku oli ylhäällä orrellaan. Minä kirjoittelin kommunikaattorillani silmälasit nenälläni. Äkkiä Raakku pyrähti orreltaan naamalleni tavalliseen tapaansa, pyörähti pääni taakse ja sieppasi lappua otsaltani, mutta ei vetänytkään sitä tällä kertaa kokonaan pois. Lappu jäi roikkumaan toisen silmäni eteen. Kommunikaattorini katseohjaus ei toimi yhdellä silmällä. Olin täydellisen avuton, kykenemätön edes pyytämään apua. Seuraavaksi se hyppäsi kasvojeni eteen ja alkoi jokellella. Kun minä en sattuneesta syystä kyennyt vastaamaan, se kyllästyi pian, ja alkoi katsella oikeaa kulmakarvaa ”sillä silmällä”. Tiesin jo ennakkoon, mitä oli tulossa. Suljin silmäni.
Ensimmäinen isku kävi kipeästi. Tunsin, miten lämmin veri valui poskelleni. Se iski useita kertoja, ja tunsin, miten verinoro vuolastui. Kai se jotenkin hämmentyi vuotavasta verestä, koska siirtyi pääni toiselle puolelle ja huomasi poskessani olevat partakarvat. Seurasi muutama kipeä isku vasempaan poskeen, ja tunsin, kuinka verta alkoi vuotaa kaulalleni. Tästä Raakku hämmentyi vielä enemmän. Se hyppäsi pääni taakse ja alkoi räkättää kovaäänisesti, mitä se ei koskaan tehnyt, ellei ollut joku hätä. Kai se omalla yksinkertaisella tavallaan tajusi, että nyt tuli tehtyä ”töröntöitä”. Siihen räkätykseen Anne heräsi, ja tilanne laukesi. Minut hoidettiin, ja vaikka iskut olivat tehneet kipeää, ei muutaman päivän jälkeen huomannut enää mitään jälkiä runtelusta.
Hämmästyttävää kyllä, en ollut Raakulle vihainen. Minä rakastin sitä yhtä paljon kuin ennenkin. Ymmärrän, että se on vain luontokappale, joka ei ymmärrä hyvästä ja pahasta, ja meidän on opittava hyväksymään se sellaisena. Olen ymmärtänyt viime vuosina olevani elämän koulussa. Olen jäänyt luokalleni nöyrtymisessä. Siksi minun on opiskeltava sitä. Tuo Raakun antama oppitunti palveli korkeampaa tarkoitusta. Se oli yhdellä tunnilla minun opettajani. Tunnin aiheena oli tällä kertaa, miltä tuntuu olla täydellisen avuttomana niinkin mitättömän olennon runtelemana - ja antaa anteeksi.
Tuo päivä muutti kuitenkin viattomuuden ajan minun ja Raakun suhteessa. Se oli vain pieni petolintu, ”pikku dinosaurus”, kuten lintujen väitetään olevan. Siitä päivässä piti jonkun olla vahtimassa, jos Raakku oli sängylläni.
Raakun elämä muuttui vielä enemmän kuin minun. Sitä alettiin totuttaa ulkoelämään. Alussa se pelkäsi niin paljon, ettei suostunut lähtemään Annen olkapäältä tai kädeltä mihinkään. Oli mustaherukkojen keruuaika. Raakku oli Annen kaverina marjan keruussa. Sekin keräsi marjoja, ei kuitenkaan astiaan, vaan mahaansa tai kupuunsa. Sitten se lähti piilottamaan kuvussaan olevia marjoja kukkapenkkiin. Se jaksoi keskittyä marjankeruuseen korkeintaan puoli tuntia. Sitten se lähti esimerkiksi ”kitkemään” kukkapenkkiä. Kyytiä eivät saaneet niinkään rikkaruohot vaan kukat. Se osoitti olevansa salamannopea hyönteissieppari, suoraan ilmasta. Kerran Anne sai seurata, kun se sieppasi ampiaisen ilmasta. Sitä se ei suinkaan niellyt, vaan purki sen maassa ihan pieniksi osiksi, ja vasta sitten söi osan. Varmaan harakalla on jo geeneissään informaatio, kuinka menetellä pistävien hyönteisten kanssa.
Kuva: Raakku välillä emon pään päällä.
Kasvihuoneessa se oli myös Annen kaverina. Kun Anne puuhasteli omia töitään, teki Raakku omia askareitaan. Se saattoi esimerkiksi etsiä matoja. Muutaman se saattoi syödäkin, mutta enimmäkseen se piilotti niitä – maahan. Onnekas mato, joka luuli jo loppunsa tulleen, kun terävä nokka sieppasi sen mullasta, huomasi vain tulleensa siirretyksi metrin verran eri paikkaan. Raakku ei todellakaan pitänyt erityisemmin madoista. Huomasimme sen jo kahden viikon jälkeen, kun Anne toi kompostista löytämiään matoja. Se kyllä söi ne. Kului minuutti, ja se oksensi kiemurtelevat madot sängylleni. Sen jälkeen se oli ripulilla loppupäivän.
Yöt Raakku vietti alusta asti nukkumapesässään, joka ensimmäisestä yöstä alkaen oli pärekori, jonka pohjalla oli heiniä. Yöksi Anne laittoi korin päälle kankaan, joka ylsi vähän kantorivan ohi niin, että lintu pääsi halutessaan pois ja takaisin. Peitetty alue muodosti turvallisen, pimeän pesäkolon. Kori oli eteisen arkkupakastimen päällä. Viereisen matalan jääkaapin päällä oli sen päiväpesä, aiemmin mainittu pakastimen ritilälokerikko.
Kun Raakku kerran oppi tämän yöjärjestyksen, se oli täydellisen pedantti järjestelyjen suhteen. Kaiken piti olla täsmälleen samalla tavalla. Korien piti olla täsmälleen samoilla paikoilla, jopa täsmälleen samoissa asennoissa. Ensimmäisen kerran, kun Anne yritti ottaa pesuun ulosteisiin tahriintuneen yövaatteen, ja laittoi tilalle toisen kankaan, säntäili Raakku hätääntyneenä ympäri eteistä. Vaikka kangas muistutti sen omaa kangasta, ei se kelvannut. Ei auttanut muu kuin laittaa entinen, likainen kangas. Jälleen oli kaikki hyvin. Annen on pitänyt pestä yövaate siitä lähtien päivän aikana, kun Raakku on poissa yöpesästään.
Erään kerran taas, kun se ei suostunut menemään yöpesäänsä, ei Anne keksinyt, mikä oli vialla. Kaikki oli täsmälleen samoin kuin aina ennenkin, korit samassa asennossa, sama vaate juuri samalla tavalla. Silti joku oli vialla. Myöhemmin illalla Anne tuli vahingossa pöyhäisseeksi heiniä. Ne pöllysivät pahasti. Siinä siis syy. Meillä oli kyllä toinen paali heiniä jossain ulkorakennuksen kätköissä. Kello oli jo kymmenen illalla, eikä Anne viitsinyt lähteä enää etsimään paalia, etenkin kun ei ollut varma, missä se oli. Niinpä hän laittoi pesän pohjalle sanomalehteä ja päällimmäiseksi talouspaperia. Ne eivät kelvanneet, vaan Raakku kökötti päiväkorinsa reunalla koko yön. Ihme kyllä, se ei kelpuuttanut päiväpesäänsä yönukkumiseen, vaikka nukkui siinä päivällä. Ehkä siksi, ettei sen pohjalla ollut enää tuossa vaiheessa heiniä. Mutta mikäli olen yhtään oppinut harakan aivoituksia ymmärtämään, ei se ollut todellinen syy. Todellinen syy saattoi olla, että vain yöpesä kelpasi klo 20 jälkeen!
Tuossa vaiheessa se ei osannut lentää, vaan pomppi maata pitkin. Miten se olisi oppinut, kun sen emokaan ei lentänyt. Varmaan emon esimerkki on tärkeä lintujen lentotaidon kehittymisessä. Olin lukenut netistä, että harakan poikaset oppivat lentämään jo kolme – neljä – viikkoisina, vaikka emo vielä ruokkiikin niitä vähän aikaa. Harjoiteltuaan ulkona oloa Annen kanssa viikon verran, Raakku jätettiin jo yksin ulos – kaiken uhallakin. Emme halunneet sen jäävän lentokyvyttömäksi loppuelämäkseen. Anne piti kuitenkin umpieteisen ovea raollaan koko ajan aina syyskuun loppuun saakka, jotta se vaaran uhatessa pääsi turvaan pesäänsä.
Niin alkoi Raakun päivittäinen omatoiminen ulkoelämä. Päiväohjelma oli yksinkertainen. Anne avasi eteisen oven raolleen klo seitsemän aamulla. Raakku sai mennä ja tulla, miten halusi. Kun pääsi ulkoilmaelämän makuun, se ei yleensä aikaillut lähdön kanssa. Sen sijaan halusi hyvissä ajoin ennen pimeää takaisin pesäänsä. Päivisin se ei käynyt edes syömässä tai juomassa pesässään, vaan hommasi itse ruokansa ja juomansa ulkoa.
Varpaidensa epämuodostuneisuuden se oppi ajan oloon kompensoimaan. Vaikka ei alussa pysynyt edes pystyssä, vaan kyyhötti ”kyynärpäidensä” varassa. Ja kaatui heti nokalleen, kun yritti kävellä. Päivä päivältä jalat vahvistuivat. Kohta se jo pomppi kuin terveet kuunaan. Pian se jo pysyi kapealla orrellakin. Kun se vain oppisi lentämään, se kyllä pärjäisi.
Kuva: Raakku sai oman orren makuuhuoneeseeni.
Pian ulkoilmaelämän alettua, alkoi Raakku muuttua. Sen värit alkoivat kirkastua, musta muuttui mustemmaksi, harmaa kirkkaan valkoiseksi. Sen koko höyhenistö pöyhistyi, pääkin muuttui erinäköiseksi. Pyrstö kasvoi koko ajan pituutta, samoin siipisulat. Se alkoi koko ajan muistuttaa enemmän meidän pihassamme pyöriviä sisariaan ja emoaan, siis harakka-emoaan. Raakku oli selvästi tulossa aikuiseksi. Vaikka oli jäljessä sisaristaan, se otti niitä vähän kerrassaan kiinni.
Syyskuussa Raakku oli kaverina perunan nostossa. Se oli ollut Annen jalkojen välissä, kun kuokan kanssa oli pikku hiljaa edetty. Jonkun perunankin se itse nosti; vei tosin omiin piiloihinsa. Kuten ennenkin, sai Anne nostaa loput perunat ilman apumiestään. Sen mielenkiinto lopahti puolessa tunnissa, ja se siirtyi omiin askareisiinsa.
Kun Raakku aloitti itsenäisen ulkoilmaelämän elokuun loppupuolelta, on sillä ehtinyt olin monennäköistä ystävää. Ensimmäinen ja yllättävin oli kymmenvuotias kissamme Tipsu. Se on iso uros, painaa lähemmäs 8 kiloa. Siksi sen ja alle 200 grammaa painavan Raakun ystävyys vähän oudoksutti, ennen kaikkea arvelutti. Nyt olisi ollut ensimmäinen kerta, kun Raakun olisi voinut popsia suihinsa kenenkään estämättä. Mutta sitä Tipsu ei tehnyt. Se on aina ollut omituisen helläluontoinen kissaksi. Ja olivat ne toki nähneet toisensa sisällä lukuisia kertoja. Ehkä se älysi pienillä kissanaivoillaan, että nyt oltiin tuon räkättäjän kanssa samaa perhettä.
Ne viettivätkin usein aikaa yhdessä pihalla. Varmaan ohikulkijat ovat hieraisseet silmiään monta kertaa nähdessään harakan ja kissan vierekkäin sulassa sovussa, tai harakan pomppivan kissan perässä. Jo ihan ensimmäisenä itsenäisenä ulkoilupäivänä Raakku katosi pihalta. Anne meni kuistille huutelemaan Raakkua. Olisi kuulemma naurattanut, kun ensin talon takaa tuli kissa, ja perässä pomppi harakka.
Ehkä Raakku haki turvaa Tipsusta samassa pihassa asustelevia sisariaan vastaan. Ne ovat monta kertaa käyneet Raakun kimppuun, onneksi yksi kerrallaan. Kun Anne ensimmäisen kerran meni väliin tappeluun, oli Raakku alla siivet levällään, ja näytti olevan saavana osapuolena. Kuitenkin, kun sisar pakeni, huomasi Anne Raakun nokan olevan täynnä höyheniä. Jos oli Raakkua höykytetty, oli sisarkin saanut osansa. Ehkä pihaharakkamme pitävät Raakkua reviirilleen tunkeutuneena vieraana harakkana. Eräs seikka kuitenkin puhuu tätä vastaan. Sen emo ei ole koskaan käynyt Raakun kimppuun, vaan on katsellut näitä välienselvittelyjä sivusta. Onpa Anne yllättänyt Raakun ja emonsa (siis biologisen) seurustelemastakin kaikessa rauhassa. Kaikesta päätellen ne siis tunnistavat toisensa, ja Raakkukin on kyennyt jo antamaan hylkäämisensä anteeksi. Emo on nimittäin ollut tähän saakka helppo erottaa poikasista kokoeron perusteella.
Eräänä aamuna, joku viikko takaperin, Anne avasi pikkueteisen oven tavalliseen tapaansa. Syödessään aamupalaa hän pani merkille, ettei Raakku ilmestynytkään pihalle kuten tavallisesti. Hän meni tarkistamaan, mikä oli hätänä. Pikkueteisessä oli neljä samankokoista harakkaa. Kolme niistä pakeni, yksi jäi, Raakku. Ilmeisesti Raakun kaikki sisaret olivat tulleet ”kylään” Raakun hyvien pöperöiden houkuttelemina. Nauroinkin Annelle, että ilmeisesti pienokaisemme on tulossa murkkuikään, koska alkaa tuoda kavereitaan kotiin.
On Raakulla ollut kesän mittaan erikoisempiakin ystäviä. Useita kertoja se on tavattu pikkusiilin seurasta ja pari kertaa keskenkasvuisen rusakon. Yhteiselo näytti sujuvan sopuisasti molempien kanssa. En tiedä, miten täysin villit harakat tulevat toimeen mainittujen otusten kanssa. Ainakaan siilillä ei luulisi olevan hätää. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, vain huuhkaja on todellinen uhka siilille – tietysti autojen lisäksi. Erikoinen vieras Raakulla oli myös noin viikko sitten: talitintti. Syömässä Raakun pöperöitä Raakun katsoessa vieressä ulkoeteisessä.
Kun kirjoittelen tämän tarinan viimeisiä rivejä, on lokakuu jo pitkällä. Raakku on ollut meillä yli neljä kuukautta. Se on nyt komea lintu sinisen mustine siipineen, kirkkaan valkoisine rintoineen, komeine pyrstöineen ja uljaine nokkineen. Poissa on aiempi vähän nukkavieru olemus, poissa pyrstön ja siipisulkien epämääräinen hapsotus. Raakku lentää jo, eikä sitä erota pihamme muista harakoista kuin siitä, että se tulee Annen kutsusta luo. Ja tietysti siitä, että illan alkaessa hämärtyä se ilmestyy keittiön ikkunalaudalle merkiksi siitä, että sen on päästävä sisään. Vaikka viettääkin yöt sisällä, ei se nuku enää pesässään vaan orrellaan tai päiväkorin reunalla.
Kuva: Raakulla on komeat harakan värit.
Alkuun Raakun lentämään oppiminen näytti toivottomalta. Kun oli saanut olla vapaana ulkona kuukauden päivät, oli se jo kehittynyt huimasti. 5.10. se lensi jo terassin kaiteelta ulkorakennuksen taakse, kun säikähti terassin ovesta ulos tulevaa hoitajaani Tiinaa. Lentomatka oli peräti 50 metriä. Ja seuraavana päivänä se oli lentänyt peräti naapurin puolelle puuhun, kun Anne oli antanut sille luunapin nokkaan. Oli ottanut Annea kädestä nokalla kiinni ja kuulemma oikein vääntänyt ihoa. Raakku oli ollut puussa murjottamassa pari tuntia, ennen kuin antoi anteeksi ja lensi takaisin pihaamme. Taisi olla ensimmäinen kerta, kun Anne napautti lintua.
Tuosta ensimmäisestä puuhun laskeutumisesta se oppi puuhun laskeutumisen jalon taidon. Nyt se vierailee entisessä pesäkuusessaan siinä kuin sisaruksensa. Vielä se ei toki lennä yhtä hyvin kuin ne. Anne nauroikin eilen, että hän erottaa äänestä, lentääkö yli Raakku vai sisarensa. Sisaren lentäessä yli kuuluu vain nopea viuhahdus. Kun Raakku lentää, kuuluu ”räp räp”, vähän kuin helikopteri. Mutta joka päivä se lentää edellistä paremmin.
Hassua on, ettemme tiedä, onko Raakku tyttö vai poika. Minä olen pitänyt aina sitä poikana lähinnä sen omasta mielestäni pitkän pyrstön ja nuoruuden ilkikurisuuden takia. Uroksen pyrstön pitäisi olla vielä vähän pitempi kuin naaraan. Luulen kuitenkin, ettei edes lintupongarin ole helppo erottaa uros- ja naarasharakkaa. Muutama päivä sitten Anne sanoi nähneensä pihallamme vielä pitempipyrstöisen harakan, ilmeisesti Raakun sisaruksia.
Jos Raakku onkin tyttö, voimme odottaa keväällä perheen lisäystä. Kenties sen pesässä ulkoeteisessä nököttää viisi munaa ja meistä tulee ”isovanhempia”. Vai käykö niin, että Raakku rakastuttuaan ”muuttaa pois kotoa” ja alkaa elää normaalia harakan elämää ja tekee pesänsä puuhun? Mene tiedä. Kumpikin vaihtoehto käy. Soisin ehkä mieluummin sen pesivän puussa. On se sielläkin meidän ilonamme. Harakka on paikkalintu, eikä muuta varmaan pihastamme mihinkään.
Kuva: Maailman turvallisun paikka on emon olkapäällä (Kuvaaja: Arttu Kokkonen, Joensuu).
Harakkaa pidetään suomalaisessa kansanperinteessä ”pirun lintuna” ja epäonnen tuojana. Jos mies lähti aamulla metsälle tai kalalle, ja ensimmäinen vastaantulija oli harakka tai kuului harakan räkätys, kannatti kääntyä takaisin. Saalista ei olisi luvassa. Kenties harakan räkätys, joka kuulostaa kieltämättä pilkalliselta, on näiden uskomusten takana. Joissain toisissa kulttuureissa harakka on taas hyvän onnen tuoja.
Maailmanlaajuisesti lintuja on pidetty sanansaattajina, viestintuojina. Vanha kansa uskoi, että linnun ikkunaan lentäminen tietää kuolemaa. Mitä merkitsee, kun lintu muuttaa kokonaan taloksi? Onko Raakku minun kuoleman enkelini? Olen ajatellut, että jos Raakku oppii lentämään ja muuttaa pois pihastamme, silloin minunkin sieluni lähtee lentää vaapottamaan kohti toisia maailmoja. Samalla tavalla haparoiden kuin Raakku, ja ihmekös tuo, jos sielu mennessään vähän vaapottaa. Kuolemista on vähän vaikeaa harjoitella etukäteen, kuten Raakku lentämistään.
Kenties se kuitenkin jää pihaharakaksi loppuelämäkseen, ja on ilonamme vielä kauan. Mutta jos se on minun kuoleman enkelini, sitten sekin lähtee. Yhdessä lentää liihotamme, se etsimään uutta reviiriä, minä omaan paratiisiini, missä on koskemattomia erämaita, koskia ja kelopuita, missä tulistella. Kenties Raakku sitten aikanaan lehahtaa samoille tulille. Laskeutuu olkapäälle ja ilmoittaa kovaäänisesti, että nyt maistuisi makkaranpala. Lue koko kirjoitus
