Unified koripallo - mikä loistava laji!

Pohdimme Maijan kanssa uusia harrastuksia viime syksynä. Takana on luistelukoulu, uimakoulu, suunnistuskoulu ja monenlaisia jumppia. Maijan pikkusisko aloitti jalkapallon ja Maijakin innostui joukkuelajeista. Sopivaa jalkapallojoukkuetta ei löytynyt, mutta Helsingin kehitysvammatuki 57:n sivustolla törmäsimme juttuun Unified koripallosta. Entisen koripalloilijan sydämeni suli kun Maijakin innostui kokeilemaan lajia. Nyt voimme kehua lajia estoitta!

Unified koripallossa sekoittuu iloisesti kehitysvammaiset ja tavalliset pelaajat. Peleissä kentällä on samaan aikaan kolme kehitysvammaista urheilijaa ja kaksi partneria. Harjoituksissa kaikki harjoittelevat vierivieressä ja hyvällä sykkeellä. Kävimme tutustumassa Sykin unified –joukkueen harjoituksiin alkuvuodesta ja Maijan innostui heti sekä iloisista ja pätevistä valmentajista (joita on harjoituksissa mukana yleensä 2-3) ja uusista kavereista. Pätkääkään ei haitannut se seikka, että useampi joukkueen jäsen on muutaman vuoden Maijaa vanhempi. Vastaanotto oli lämmin ja harjoituksiin pääsi heti mukaan. 

Huhtikuussa Helsingissä järjestettiin Unified koripalloturnaus, jossa oli joukkueita Lahdesta, Nokialta, Helsingistä ja Vantaalta. Myös Turussa on  joukkue. Sykki ei pelannut tällä kertaa, mutta vauhdikasta peliä oli ilo katsoa. En muista milloin olisin ollut seuraamassa minkään lajin kilpailua, jossa tunnelma olisi ollut yhtä välitöntä ja kannustus tasapuolista. Maija tenttasi valmentajilta sääntöjä ja pelaajien nimiä ja kyseli, milloin Sykki pääsee mukaan pelaamaan. Kentältä nouseva innostus ja aito urheilun riemu oli tarttuvaa – toivottavasti tartunta johtaa pysyvään innostukseen! 

Kaikki mukaan kokeilemaan hienoa lajia! 

Terveisin
Maija ja Johanna

Alla kaksi eri kuvaa Sykin Unified -joukkueesta.


Takarivi: Eemeli, Osku, Viktor
Eturivi: Jussi (valmentaja), Katja, Mari (valmentaja), Maija, Anu (valmentaja)


Takarivi: Eemeli, Matias, Ella, Maija, Tomi, Viktor
Eturivi: Mari (valmentaja), Maija, Topi

Kuvista puuttuvat: Pauliina, Joel, Samuel

Lue koko kirjoitus

Teemapäivien viettämistä

Kuluvana kuukautena oli ensimmäinen maailmanlaajuinen CP-päivä. Lähes viikoittain on jokin teemapäivä, jolloin teemaa nostetaan esiin. On kiinnostavaa tietää teemoihin liittyvistä asioista esimerkiksi erilaisista vammaryhmistä katsottuna.

Lokakuun alussa (06.10.) vietetään kansainvälistä puhevammaisten päivää, ja Suomessa myös puhevammaisten viikkoa, jolloin herätellään pohtimaan, miten sanoisit, jos et voisi puhua. Joulukuun alussa (03.12.) puolestaan vietetään kansainvälistä vammaisten päivää, jolloin muun muassa muistutetaan vammaisten henkilöiden oikeuksista. Juhlapuheissa tähdennetään sitä, miten tärkeää on vammaisille kansalaisille saada osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan.

On tietenkin hyvä viettää edellä mainittuja päiviä. Mutta voinee miettiä, onko kyseisillä päivillä merkitystä meille tavallisille vammaisille henkilöille. Vaikka silloin tilaisuuksissa tuodaan esille vammaisuuteen liittyvä problematiikka, mielestäni ne asiat ovat meille jokapäiväistä: Joudumme painiskelemaan kyseisten ongelmien parissa ja löytämään sopivia ratkaisuja, jotta arkielämämme sujui edes jotenkuten.

Edellä mainittujen seikkojen perusteella Sinulle, blogini lukija, on selvinnyt, että olen henkilökohtaisesti montaa mieltä eri teemapäivien viettämisestä: Toisaalta koen niiden jakavan tietoutta etenkin heille, joille vammaisuus on vieras käsite. Toisaalta mielestäni vammaisille meille kansalaisille teemapäivien viettämisestä ei aina välttämättä ole hyötyä käytännön elämässämme.

Olen monesti miettinyt seuraavaa: Naisten päivänä olen saanut kukkia, koska olen nainen. Mutta kertaakaan en ole saanut kukkia vammaisten päivänä vammani vuoksi. Toki ymmärrän, että osalle vammaisista henkilöistä vammaisuus on arka ja surullinen asia, josta ei iloita. Toisaalta itse lukeudun niihin, joilla vamma on aina ollut kanssakumppanina. Haluan iloita siitä ja joskus juhlistaakin sen olemassa oloa.

Santra
Lue koko kirjoitus

Järjestötoiminnasta voimaa

Lyhyen, sateisen kesän jälkeen syksyä kohti mentäessä alkaa pikkuhiljaa miettiä järjestötoimintaa. Ehkäpä veren perintönä olen saanut sen, että minulla on halu toimia järjestössä ja edistää asioita.

Lähes poikkeuksetta ne järjestöt, joihin kuulun ja joista osassa toimin aktiivisesti, lukeutuvat vammaisjärjestöihin tai vastaaviin organisaatioihin. Joskus mietin syytä, miksi liityn vammaisjärjestöön. Siksikö, koska olen vammainen?

Edellä mainittuun kysymykseen vastatessani kyllä tulee mieleeni liuta syitä, miksi vammaisena haluan olla mukana vammaisjärjestön toiminnassa: Siellä saan vertaistukea, voin toimia ryhmässä ja harrastaa erilaista toimintaa. Lisäksi minulla on oikeus järjestön edustajilta neuvoa ja tukea mieltäni askarruttaviin asioihin.

Jos noita syitä pohtii laajemmin yhteiskunnan tasolla, pitää todeta, että vammaisten henkilöiden asema yhteiskunnassamme ilman vammaisjärjestöjä olisi aika heikko: Uskoakseni vammaisjärjestöjen kannanotot ovat vaikuttaneet myönteisellä tavalla muun muassa lainsäädäntöön. Lakien kautta siten on vaikutusta myös yksittäisen vammaisen henkilön elämään.

Vammaisjärjestöjen kansainvälinen yhteistyö tuo meitä lähemmäksi muiden maiden vammaisten kansalaisten kanssa. On kiinnostavaa lukea vammaisjärjestöjen lehdissä esimerkiksi siitä, millaista on vammaisten henkilöiden elämä kehitysmaissa. Artikkelin luettuani voin vain ihailla suomalaisia elinoloja.

Tässä olen luetellut syitä vammaisjärjestöihin kuulumiseen. Pohtimisen arvoista olisi myös se, miksi vammaisjärjestöjä on niin paljon ja monenlaisia. Vastauksena voisi olla, että onhan niin monenlaista vammaisuutta. Tosin onhan Suomi järjestöjen luvattu maa. Toisaalta voisiko olla järjestöillä enemmän valtaa vaikuttaa, jos yhteiskunnassamme olisi muutama iso järjestö eikä järjestökenttä olisi niin pirstaleinen kuin nyt?

Palatakseni alkuun haluun toimia järjestöissä voinen tässä miettiä, entäs jos kiinnostukseni olisi kohdistunut muuhun kuin vammaisjärjestöissä. Ainakaan nyt en löydä vastaavaa, joka olisi voinut antaa yhtä paljon minulle. Tosin pitää tunnustaa, että aktiivinen järjestötyössä joutuu antamaan omaa panostaan runsaasti. Mutta kaikenlainen toiminta sekä antaa että vaatii toimijaltaan!

Santra
Lue koko kirjoitus

Asiointia yksin

Vaikeavammaisena tarvitsen asioidessani toisen ihmisen apua: Toisinaan minulla on mukana henkilökohtainen avustajani. Jossain tilanteissa, joissa vaaditaan paljon puhumista, tilaan paikalle puhevammaisten tulkin. Tosin avustajani ja tulkkini eivät luonnollisesti ole aina käytettävissäni, joten menen joskus hoitamaan asioitani yksin. Silloin kauppojen ym. palvelualttiutta kysytään.

Vuosien myötä minulle on rutinoitunut tietyt paikat, joissa käyn ja joista tiedän saavani palvelun ohella apua, kuten rukkasen laittamista käteeni. Kyseisissä paikoissa olen jopa niin tuttu näky, että astuessani sisään tullaan heti palvelemaan. Osassa tietävät, mitä haluan, esimerkiksi postitoimistosta työpaikkani postilokeron postin.

Vieraiden ihmisten kanssa keskustellessani käytän yleensä puhelaitettani. Toisinaan itselleni tulee hölmistynyt tunne, pitäisikö käyttää laittaa, vaikka pärjään elekielellä jonkun tutun myyjän kanssa. Vaikka kirjoittamiseni puhelaitteeseen on hitaampaa kuin elekielellä asiointi, puhelaitteen käyttäminen on kuitenkin asiallista: Onhan hillitysti kirjoittaminen nätimpää katseltavaa kuin huitominen hyllyllä olevan tavaraa kohtaan :)

Puhelaitteen käyttämisestä on tullut myös kummallisia tilanteita: Joskus aloin kirjoittaa ”Mitä kuuluu tietyn paketin hintaan”. Myyjä ei malttanut odottaa koko lausetta, vaan hän vastasi kysymykseen ”Mitä kuuluu?” – ”Kiitos hyvää!”. Jälkeenpäin mietin, moniko asiakas kysyy myyjän kuulumisia kesken kauppojen.

Kun liikun yksin ja hoidan itsekseni asioitani, kieltämättä pohtijana tulee seurattua kanssaihmisten reaktioita. Jonkun ystävällinen tervehdys saa hymyilemään. Vastaavasti vihani kohoaa esiin, jos vanhemmat eivät salli pikkulastensa tutustua sähkäriini, vaan  vievät heidät pois sanomalla, että jutellaan kotona tästä. Monesti olen ajatellut, puhuvatko he jälkeenpäin – tuskin ainakaan vanhemman aloitteesta.

Itsenäinen asiointini on toisinaan ihan terapeuttistakin. Saan omalla vauhdillani hoitaa juttujani. Tosin itsenäinen asiointini edellyttää, että niitä asioita ei ole paljon. Jos on monia asioita hoidettava ja jos ne vaativat jotain erityisyyttä, silloin mielelläni otan viereeni toisen ihmisen. Näin kesällä yksin tai kaksin asiointi on mukavaa, kun voi lähteä ilman päällysvaatteita menemään.

Santra
Lue koko kirjoitus

Karkkia tietokoneen avulla!


Mä olin kesäkuun alussa isän kanssa Lahdessa leirillä. Siellä harjoiteltiin tietokoneen puheohjelman käyttöä. Meitä oli viisi lasta, kaksi tyttöä ja kolme poikaa. Me käytiin Mäkkärissä tilaamassa hampparit tietokoneiden avulla. Se oli tosi kivaa!

Viime viikolla mä sain käydä ihan itse ostamassa lauantaikarkit tietokoneen kanssa. Äiti katsoi ikkunasta kun mä kävelin kauppaan. Sitä alkoi jännittää kun kesti yli 15 minuuttia ja äiti käveli perästä kauppaan. Mutta ei mulla ollut hätää, äiti oli vain antanut liian vähän rahaa mukaan!

Kivaa kesää kaikille!

Maija (ja vähän äitikin)
Lue koko kirjoitus

Liikkuen pääsee

Kesällä jokaisen on helppo liikkua, koska ei tarvitse pukeutua jne. Laittaa vain jonkinlaiset kengät jalkaan ja menoksi sitten. Sähkärilläkin voi kierrellä ja katsella kesän kauneutta. Joskus uteliaisuuteni pinnistää pintaan, jolloin haluan uskaltautua vieraampiin ympäristöihin. Silloin tällöin olen joutunut toteamaan, etten tiedä, missä olen. Mutta ainakin tähän asti olen kuitenkin löytänyt kotiovelleni.

Kun ajatellaan liikkumista laajemmin, nykyisin matkustaminen junassa on vaivatonta: Intercityyn pääsy on lähes tasainen. ja pendolinossa on hissi, joka nostaa sähkärinkin vaunuun. Edellä mainittuja junia kulkee nyt useampia vuoroja kuin joskus aikoinaan, jolloin invavaunulla pääkaupunkiin pääsi kerran päivässä ja sieltä pois Savoon yhtä monta kertaa. Onneksi sopivia junia on lisätty, jos vaikka aseman hissi on epäkunnossa tai pendolinon nostohissi jumissa: Pääsee seuraavalla junalla eikä tarvitse odottaa seuraavaan päivään :)

Nykyisillä risteilyaluksilla on kulkea suhteellisen esteetöntä. Kun selviytyy sisään ja ulos olevista jonottamisista ilman suurempia haavereita, voi jopa nauttia laivan keinuttamisesta. Tosin sähkärillä ei välttämättä kiinnosta mennä buffet-tarjoilupöytien ääreen ihmisjoukon keskelle tai ajaa tax free myymälöiden kilisevien hyllyjen välistä.

Jos Suomen lyhyen kesän lämpö ei riitä, pyörätuolilaisenkin matkaaminen ilmojen halki onnistuu: Lentokoneeseen siirryttäessä käytetään siirtotuolia. Vajaassa 20 maassa käyneenä olen kokenut erilaisia siirtotuoleja ja tyylejä: Egyptissä lentokentän mies kantoi minut kuin jauhosäkkiä olallaan. Tosiasiassa kun apua tarvitsevana informoin toiveistani hyvissä ajoin, mielestäni lentoteitse matkustaminen on ollut kaikkein kätevintä pienestä jännityksestäni huolimatta. Kaikkiin lentokoneisiin ei kuitenkaan oteta sähkäriä, joten on turvauduttava manuaaliseen pyörätuoliin ja työntäjään. Toisaalta ulkomailla sähkärillä liikkuminen voi tuottaa ylitsepääsemättömiä vaikeuksia.

Kun on matkustettu maailmalla avaralla ja nautittu reissusta koko sydämestä, on paras matka edessä – kotiin tuttuun ympäristöön. Sillä vieraan sängyn lisäksi reissussa on käytetty invavessoja, joissa esimerkiksi tukikaiteet eivät välttämättä ole samanlaisia verrattuna kotona oleviin apulaitteisiin. Sanonta "reissussa rähjääntyy" pitänee paikkansa, kun jokaista ruumiinosaa kolottaa. Ehkäpä hetkiseksi vie ajatukseen, etten enää lähde minnekään. Se ajatus kuitenkin hälvenee, kun alkaa miettiä uutta matkaa!

Kesäistä suvea ja ikimuistoisia reissuja toivotellen,

Santra
Lue koko kirjoitus

Äitien toukokuu

Santran hajatelmia

Tässä kuussa kaikki äidit ovat saaneet kunniaa äitienpäivää viettämällä: Osalle on viety lahjoja, kukkia, aamukahvit sänkyyn – osalle kukkia haudalle. Itse kuulun jälkimäiseen jo kuudetta kertaa.

Jokainen äiti-lapsi-suhde on ainutkertainen, koska senhän muodostaa kaksi ainutlaatuista ihmistä. Kun on kyseessä vaikeavammainen lapsi, se tuo siihen suhteeseen oman mausteensa: Vaikean vamman takia lapsi tarvitsee hoitoa paljon, ja oma äitihän on yleensä se hoitaja, joka vastaa lapsensa huolenpidosta.

Edellä mainitusta hoidosta johtuen äiti-lapsi-suhteesta voi muodostua keskinäinen riippuvuussuhde: Tällöin äiti ei välttämättä halua irrottaa otettaan lapsestaan, vaikka lapsi olisi nuoruusiässä ja tarvitsisi ottaa ensi askeleensa kohti itsenäistymistään. Toisaalta voin todeta kokemuksen rintaäänellä, että lapsi / nuori voi kokea äidin huolenpidon kielteisten tunteiden lisäksi myös miellyttävänä: Äitihän tietää lapsensa tarpeet, eikä nuori tarvitse neuvoa muita auttamisessaan. Tosin nuorella saattaa olla vihan tunteita äidin jatkuvaa huolenpitohössötystä kohtaan.

Tällaisesta riippuvuussuhteesta irrottautuminen saattaa koitua myöhemmässä vaiheessa hankalaksi, jos äidin mukaan vain hän ainoana osaa hoitaa / avustaa lastaan. Siinä tapauksessa vaikeavammainen nuori ei välttämättä opi luottamaan muihin auttajiin, ja hänellä on vaikeuksia pystyä aloittamaan itsenäiseen elämään. Ja kuitenkaan se äiti ei ole ikuisesti auttamassa häntä.

Tällä blogikirjoituksellani haluan herättää lukijoitani ajattelemaan, miten hyväksi on vaikeavammaiselle nuorelle, että hän saa itse kokea elämänsä yrityksen ja erehdyksen kautta. Tosin kyyneleet silmissä äiti voi seurata sivusta, kun hänen nuorensa menee päätöksillään "päin mäntyä".  Äidin on kuitenkin opittava hyväksymään se, että hänen vaikeavammaisesta lapsestaan kasvaa aikuinen, joka selviytyy itsenäisesti ilman häntä muiden avustuksen turvin.

Vaikka tässä olen keskittynyt äiti-lapsi-suhteeseen, vaikeavammaisen lapsen perheessä isän rooli on äidin ohella tärkeä. Mutta se on oma juttunsa.

Äitienpäivää ehdittiin jo viettää, mutta toivon kaikille äideille hyvää toukokuuta!

Santra
Lue koko kirjoitus