Kirjoittanut: Jukka Kontkanen
Pena
Se oli aivan tavallinen keskiviikkoilta. Pena oli tapansa mukaan nukahtanut television ääreen. Ei tarvittu kuin viisi minuuttia, niin ukko oli jo unessa. Niin jännittävää tai mielenkiintoista ohjelmaa ei ollut olemassakaan, että hän olisi pysynyt hereillä kuin korkeintaan kymmenen minuuttia. Taas kerran täytyi Pirkon herättää hänet siirtymään sänkyyn. Unenpöpperöisenä mies riisui vaatteensa. Nyt saisi jokailtainen iltapotkiutuminenkin jäädä väliin.
Hän oli keksinyt mielestään erinomaisen voimisteluohjelman. Hän heittäytyi ennen nukkumaan menoaan selälleen lattialle ja potki vähän aikaa jalat ilmassa. Se antoi kuulemma hyvän unen ja piti kunnossa. Ja toden totta, mittari näytti jo pitkälle päälle 80 vuotta, ja vielä jaksoi mies hypätä Venäjällä.
Nyt väsytti kuitenkin epätavallisen paljon.
- ”Kuinka se näin väsyttääkään?” hän ajatteli sänkyyn kömpiessään
- ”Pitäisikö ottaa konjakkiryyppy?”
Hän jätti kuitenkin ryypyn sikseen. Aamulla olisi taas lähtö Venäjälle. Veljen pitäisi tulla aamupäivän puolella.
Uni ei millään ottanut tullakseen. Lopulta hän nukahti, tai ainakin luuli nukahtaneensa. Aamuyöllä hän heräsi koviin rintakipuihin.
- ”Sydän! Nyt se on menoa!” hän ehti ajatella, kun kipu äkkiä hellitti. Olo tuntui taas hyvältä, itse asiassa ERITTÄIN hyvältä. Se oli ollut onneksi väärä hälytys. Joku äkillinen lihaskramppi, vai olisiko ollut närästyskohtaus?
Itse asiassa olo tuntui niin hyvältä ja pirteältä, että hän päätti nousta ylös ja suorittaa tekemättä jääneen potkiutumisohjelman. Samahan se on, vaikka sen tekee aamuyölläkin. Pääasia, että tulee tehdyksi. Samalla voisi jumpan päälle ottaa sen konjakkiryypynkin. Hän vilkaisi kelloa, viisitoista yli kolme. Ei tarvitse nousta vielä moneen tuntiin. Ehtisi vielä nukkumaankin.
Hän nousi sängystä. Tai oikeammin hän LENSI sängystä.
- ”Mitä tämä on? Näenkö minä unta?”
Hän käveli keskelle olohuoneen lattiaa. Miten jalat tuntuivatkaan kevyiltä! Hän heittäytyi selälleen lattialle. Sekin sujui ihmeteltävän helposti.
- ”Minähän olen kuin nuori mies!” hän ajatteli potkiessaan lattialla hirmuisella nopeudella.
- ”Pitäisikö ottaa huomenna Sortavalassa huora? Vieläköhän Elena on hommissa?”
Olo tuntui niin erinomaiselta, että yö Elenan kanssa tuntui pitkästä aikaa kiinnostavalta.
- ”Nyt minä otan sen konjakkiryypyn!” hän ajatteli.
Hän huomasi olevansa jo baarikaapilla, joka oli puusta tehty iso maapallo ja avautui keskeltä kahdeksi puolipalloksi. Hän oli aina ollut ylpeä baarikaapista. Kukaan ei koskaan ollut arvannut, mitä maapallo piti sisällään.
Nyt oli jotain kuitenkin vialla. Hän ei millään saanut kaappia auki. Kaappi oli aina toiminut herkästi kuin ajatus. Hän ajatteli herättää Pirkon. Jospa vaimo on tehnyt jotain kaapille? Kun hän käveli sängyn luokse, tuntui kuin sydän pysähtyisi. Hän näki itsensä makaamassa Pirkon vieressä!
Kylmä kauhu iski kuin kymmenen kilon leka.
- ”Olenko kuollut? Mutta eihän se ole mahdollista! Minähän olen tässä!”
- ”Jos on kuollut, niin sitten on kuollut! Silloin ei voi olla enää mitään. Tämän täytyy olla unta.”
Samassa hän tuli taas ajatelleeksi Elenaa, ja samalla hetkellä hän oli Sortavalassa, huoneessa, jossa Elena nukkui. Elena ei tosin nukkunut yksin, huora kun oli. Pena yritti herättää Elenaa, ensin varovasti, sitten yhä voimakkaammin ravistellen. Mutta vaikka hän kuinka yritti, ei hän pystynyt tarttumaan Elenan peitteeseen kunnolla. Käsi tuntui ikään kuin menevän läpi kaikesta, mihin hän tarttui.
Samassa hän tuli ajatelleeksi taas itseään makaamassa sängyssä Pirkon vieressä. Siinä silmänräpäyksessä hän katsoi taas itseään.
- ”Näytän todellakin kuolleelta” hän ajatteli.
- ”Mutta eihän se ole mahdollista. Minähän olen tässä!”
Siinä samassa kaikki hävisi ympäriltä. Hän näki vain pimeyttä. Jostakin kaukaa näkyi pieni valopiste, joka tuntui kasvavan. Se alkoi vetää häntä voimakkaasti puoleensa. Hän ei mahtanut mitään sen vetovoimalle. Kirkas valo läheni huimaavalla vauhdilla. Samalla hän kuuli kauniimpaa musiikkia, mitä koskaan oli kuullut.
Valo tuli aina vain lähemmäksi...
Hermanni
Hermanni oli oikeastaan hyvin tyypillinen pohjalaisisäntä: ei hötkyillyt joutavia, eikä uskonut ihan mitä tahansa. Itse asiassa hänenlaistaan miestä oli lähes mahdoton höynäyttää. Hän oli perus-skeptikko. Mutta minkä hän lopulta uskoi, siitä häntä ei hevillä käännytetty.
Hänen vaimonsa oli toista maata. Jos Hermanni oli perus-skeptikko, niin Helga (Helka) oli perus-lestadiolainen - ja harras sellainen. Ei se ristiriitoja heidän välillään aiheuttanut, vaikka Hermanni ei suuremmin kirkonmenoista perustanut. Hermanni kuului kyllä luterilaiseen kirkkoon, mutta hänelle riitti, kun virkatodistuksessa luki: ”ev.lut.” Oli hänet silti nähty kirkossakin jonkun kerran vaimonsa mukana, mutta vain häissä ja hautajaisissa. Oli kai kerran tavattu myös kauneimpia joululauluja laulamassa.
Sopuisaa oli heidän yhteiselonsa enimmäkseen ollut. Uskonnosta tai Jumalasta ei kotona puhuttu. Kumpikin sai uskoa, miten halusi. Eikä Hermanni mikään jumalaton ollut, uskoi vaan omalla, hötkyilemättömällä tavallaan.
Nyt oli kuitenkin erimielisyys ja tora pujahtanut oven raosta. Ja syynä oli juuri se, mistä puhumista he olivat kotona vältelleet: usko. Hermannin kello raksutti jo 78:aa. Hän oli ollut ikänsä terve mies, mutta nyt oli viikatemies tulossa noutamaan omaansa. Hermannissa oli todettu puoli vuotta sitten vatsasyöpä. Syöpä oli diagnosoitu aivan liian myöhään. Se oli jo levinnyt kaikkialle. Hermannin kello raksutti jo laina-aikaa. Lääkäri oli luvannut vain kolme kuukautta, korkeintaan puoli vuotta. Hermannin laskujen mukaan puoli vuotta oli umpeutunut jo kaksi viikkoa sitten.
Mitä huonommaksi Hermannin kunto kävi, sitä kiihkeämmin alkoi Helka vaatia, että tämän pitäisi suostua papin vierailuun ja viimeiseen voiteluun. Yhtä sitkeästi Hermanni kieltäytyi. Nyt hän jo makasi syöpäosastolla tiputuksessa ja kipulääkkeiden turruttamana. Mutta järki pelasi, ja mies kieltäytyi papin vierailusta yhä vain. Helkalla oli kuitenkin hätä miehensä sielun tilasta. Entäpä, jos Hermanni kuolee suruttomana ja joutuu kadotukseen? Vaikka Helka oli aina kunnioittanut miehensä tahtoa, oli nyt kysymys iäisyysasioista. Helka pyysi tuttua lestadiolaispappia vierailemaan miehensä luona, ikään kuin sattumalta ja ottamaan öljynkin varmuudeksi mukaan.
Papin astuessa sisään tämä olisi huomannut välähdyksen Hermannin silmissä, jos olisi vähänkään tuntenut miestä. Hermanni arvasi heti, kuka papin oli kutsunut. Pappi selitti, että oli muka vieraillut samalla osastolla erään toisen seurakuntalaisen luona. Halusi vain tarkistaa, kuinka täällä voidaan. Samalla hän, ikään kuin ohimennen, tiedusteli, miten Hermanni oli ajatellut nämä taivasasiat.
Hermanni vastasi pohjalaisella jämäkkyydellä:
- ”Minnoon aatellu sen sillä tavalla, että se, joka on mies täällä, on mies sielläkin!”
Kun pappi tiedusteli varovasti, voitaisiinko kenties rukoilla yhdessä, vastasi Hermanni topakasti:
- ”Annappahan vaan olla rukoilematta. Ja öljyllä ei minnuu töhöritä!”
- ”Sitä te ette kuitenkaan voi estää, että seurakunnassa rukoilemme teidän puolestanne.”
- ”Omapahan on häpeänne!” kuului tyly vastaus.
- ”Vaimo oli oikeassa, mies on todellinen jukuripää” ajatteli pappi kävellessään kohti sairaalan ulko-ovea.
Kun Helka meni vähän myöhemmin katsomaan miestään, sai hän kuulla kunniansa.
Hermanni ei ollut helppo pala myöskään viikatemiehelle. Monta kertaa se sai tulla turhaan, yleensä aina aamuyöllä kello kolmen maissa. Se on mystinen aika tuo aamuyö kello kolme. Silloin ihminen usein herää, eikä sitten meinaa millään saada unta. Se on myös aika kuolla. Silloin viikatemies kiertää viikatteineen nukkuvien yllä tutkien kuin saalistava leijona gnu-laumaa etsien heikkouden merkkejä.
Hermanni sinnitteli hengissä vielä lähes kaksi kuukautta. Tuli kuitenkin yö, jolloin kuoleman saalistaja huomasi uhrinsa heikentyneen riittävästi lopullista iskua varten. Silti kamppailu oli raju. Hermanni oli jukuripää kuolemassakin. Mutta luonnon lait säätävät kaikelle olevaiselle määräajan. Sille ei Hermannikaan voinut lopulta mitään, niin jukuripää kuin olikin.
Kuolinajaksi merkittiin 03.12. Hermanni näki ja kuuli, kun vuorossa oleva lääkäri saneli sen nauhuriin. Hän ymmärsi heti kuolleensa. Hän tuli ajatelleeksi kotona nukkuvaa vaimoaan. Siinä samassa hän oli kotona tutun sängyn vieressä. Hän silitti näkymättömin käsin vaimonsa hiuksia. Samalla hetkellä Helka heräsi. Hän tiesi jollain mystisellä tavalla, että Hermanni oli kuollut.
Hermanni oli kuitenkin jo valotunnelissa; siinä samassa, jossa Pena oli ollut kolme päivää aiemmin.
Reiska
Reiska oli ollut juoppo melkein koko ikänsä. Ensimmäisen ryyppynsä hän otti jo 13-vuotiaana. Heti alusta alkaen hän oli sinut alkoholin kanssa. Ei hänestä suoraan juoppoa tullut, mutta alusta alkaen hän otti enemmän ja pitempään kuin toverinsa. Koulut tuli jotenkuten käytyä, amiskin, autonasentajalinja.
Suuri rakkaus iski jo 19-vuotiaana. Papin perässä piti mennä lörpöttelemään. Morsmaikku kun oli pieniin päin. Niin alkoi Reiskan aikuiselämän seesteisin vaihe. Poika tuli. Vuokrayksiössä asuttiin pojan syntymään asti. Sitten muutettiin vuokralle kaksioon. Pitkään ei ehditty kaksiossa asua, kun Ritva alkoi taas odottaa. Tässä vaiheessa Ritvan varakkaat vanhemmat lupasivat auttaa, jotta Reiska ja Ritva pääsisivät kalliista vuokralla asumisesta. Päätettiin ottaa reilu asuntolaina, ja rakentaa kerralla kohtuukokoinen omakotitalo. ”Omakotitalossa asuu onnellinen perhe”, niinhän sanotaan. Omarahoitusosuuden sai Ritva ennakkoperintönä. Siksi Ritvan kaukaa viisaat vanhemmat vaativat nuorta paria tekemään avioehdon, jossa eriteltiin kummankin panostukset talon hankinnassa sekä rajattiin puolison avio-oikeus pois toisen henkilökohtaisesta omaisuudesta.
Talo valmistui aikanaan. Rakentaminen alkoi kuitenkin rasittaa heidän suhdettaan. Reiska kävi päivät töissä autokorjaamossa, illat omakotitalon kimpussa. Hermoja piti nyt lääkitä alkoholilla perjantain lisäksi myös lauantaina ja sunnuntaina. Lisääntynyt alkoholin käyttö aiheutti skismaa Ritvan ja Reiskan välille. Sitäkin enemmän, kun vaimo ei voinut ottaa mitään.
Talo valmistui samaan aikaan, kun toinen poika syntyi. Nuori äiti pääsi laitokselta suoraan uuteen kotiin. Jotain oli kuitenkin särkynyt. Uusi tilava koti ei ollutkaan onnen tyyssija. Katastrofi seurasi ensimmäisenä kesänä uudessa talossa. Reiskan kesälomaa oli ehtinyt kulua vasta viikko. Takana oli viikon putki ”hermojen laukaisua”. Vaimo oli saanut tällaisesta hermojen laukaisusta tarpeekseen ja antoi sen myös kuulua. Jotain raksahti Reiskan päässä ja hän löi. Ei kovaa omasta mielestään, mutta seurauksena oli musta silmä. Jotain oli särkynyt peruuttamattomasti, vaikka Reiska rukoili polvillaan anteeksiantoa. Hän vannoi, että nyt sai ryyppääminen jäädä. Ritva antoi anteeksi, tai ainakin sanoi antavansa. Tehtyä ei kuitenkaan saanut tekemättömäksi.
Loppuloman Reiska tissutteli vaimolta salaa. Pastilleja kului hirvittävä määrä. Viimeisellä lomaviikolla hän ajoi ratsiaan ja puhalsi 1,5 promillea, vaikka ei ollut ottanut pisaraakaan sinä aamuna. Vaimo ja lapset olivat kyydissä. Järkyttynyt vaimo lähti ajamaan lasten kanssa eteenpäin Reiskan lähtiessä verikokeeseen poliisien kyydissä. Ja sille tielleen Reiska jäi. Palasi viikon putken jälkeen hirveässä laskuhumalassa. Ritva antoi tulla tekstiä sydämensä kyllyydestä. Nyt napsahti Reiskan päässä taas. Hän pieksi vaimonsa sairaalakuntoon. Kun poliisit tulivat, ei Reiska arvannut, että poliisien välissä kävellessään ulos ulko-ovesta, kulki ovesta viimeistä kertaa. Avioero astui voimaan puolen vuoden päästä. Talo oli myyty jo sitä ennen. Osituksessa ei Reiskalle paljon jäänyt.
Töihin hän ei palannut enää koskaan lomaltaan. Syöksy oli jyrkkä. Vähät rahat oli äkkiä ryypätty. Vuoden päästä Reiska pyöri jo puistoukkojen porukoissa. Lapsiaan hän ei myöskään nähnyt enää koskaan. Hänen onneton alkoholistin elämänsä päättyi jo ennen kuin alkoholi ehti tehdä hänestä selvän. Hän oli alle 35-vuotias kuollessaan leipäveitsi keuhkossaan. Ensimmäinen pisto oli jo tappava. Oli osunut suoraan sydämeen.
Maatessaan selällään lattialla veren pulputessa ensimmäisen piston reiästä ja tuntiessaan elämänvoiman hiipuvan, hän ihmetteli, miksi on niin rauhallinen.
- ”Eikö kuoleminen satu tämän enempää?”
Edes puukottajalle hän ei ollut vihainen. Oli vain niin oudon välinpitämätön olo. Hän näki katossa tumman pilven, joka kasvoi ja alkoi laskeutua pikku hiljaa häntä kohti. Hän tiesi vaistomaisesti, mikä pilvi oli. Se oli kuolema. Senkin hän tiesi, että kun pilvi saavuttaisi hänet, hän kuolisi. Silti hän ei pelännyt, oli paremminkin helpottunut. Elämä alkoholin orjana oli ollut pelkkää helvettiä viimeiset vuodet.
- ”Joutaahan täältä pois” hän ajatteli sulkiessaan silmänsä.
Kun hän avasi silmänsä taas, huomasi hän olevansa huoneen katossa ja katselevansa itseään makaamassa lattialla leipäveitsi rinnassa. Verta ei pulpunnut enää. Hän tajusi, että sydän oli pysähtynyt, siksi verta ei enää tullut. Kyllä sitä oli tullutkin, valtava lammikko.
- ”Voiko ihmisessä olla noin paljon verta?” hän ajatteli.
Oli aivan hiljaista ja rauhallista. Ketään ei näkynyt hänen ympärillään. Puukottajakin oli paennut.
Hän ajatteli entistä vaimoaan, kuinka kaltoin oli tätä aikoinaan kohdellut. Hän tunsi ääretöntä katumusta, niin suurta, että se tuntui tukahduttavan hänet. Siinä samassa hän oli Ritvan vuoteen vieressä. Ritva oli sikeässä unessa, nukkui uuden miehensä vieressä. Ritva oli avioitunut pari vuotta heidän eronsa jälkeen. Kun Reiska oli kuullut siitä, oli hän tuntenut katkeruutta. Nyt katkeruudesta ei ollut mitään jäljellä. Päinvastoin, hän tunsi miestä kohtaan lähes samanlaista hellyyttä kuin Ritvaakin kohtaan. Oli hyvä, että tämä oli saanut itselleen kunnon miehen. Hän yritti silittää vaimonsa hiuksia.
- ”Nämä ovat jäähyväiset” hän ajatteli.
Hän meni katsomaan vielä lapsiaan toisiin huoneisiin. Kaksi vanhinta, jo murrosikäistä poikaa, olivat hänen. Hän silitti poikiensa hiuksia. Ja samassa hellyyden puuskassa hän silitti myös kahden nuoremman lapsen hiuksia, vaikka ne eivät olleetkaan hänen. Yrittipä vielä vetää nuorimman peitteen ylemmäs. Tämä oli potkinut sen yhdeksi mytyksi jalkoihinsa. Hän joutui kuitenkin luopumaan aikeestaan. Käsi ei saanut millään otetta peitteestä.
Samassa hän oli jossain muualla. Ympärillä oli vain ääretöntä pimeyttä. Hän näki kaukana pienen pisteen, joka ikään kuin tuli lähemmäksi. Hän tajusi äkkiä, ettei piste tullut häntä kohti, vaan hän itse syöksyi sitä kohti huimaavalla nopeudella. Samassa hän tajusikin olevansa ikään kuin tunnelissa, ja se, minkä hän näki kasvavana valopisteenä, olikin tunnelin pää, josta alkoi jotakin äärettömän kirkasta. Se veti häntä vastustamattomasti kuin voimakas magneetti. Hän kuuli kellojen kilkatusta, hyvin monenlaisten kellojen. Osa helisi kirkkaina, toiset tummempina. Toiset olivat kovaäänisiä, toiset soivat hiljaa. Kelloja oli varmaan satoja. Hän ei koskaan ollut kuullut sellaista kellojen sinfoniaa.
Äkkiä hän oli kirkkaassa valossa. Hän näki jonkun olennon lähestyvän. Hän tunnisti äitinsä. Kohta hänen luokseen tuli muitakin: hänen setänsä, mummi ja ukki. Hän tunsi ääretöntä rakkautta heitä kaikkia kohtaan. Samalla hän tunsi näiden rakkauden ympäröivän itsensä. Sitten hän näki jonkun kirkkaan olennon lähestyvän. Olento häivähti siniselle ja oli niin kirkas, ettei hän voinut katsoa sitä.
- ”Onko tuo jumala?” hän sai kysyttyä äidiltään.
Äiti hymyili:
- ”Kaikki me olemme yhtä”.
Hän ei nähnyt enää sukulaisiaan. Oli vain kirkas olento. Hän tunsi rakkauden ja ymmärtämyksen, joka säteili tuosta olennosta, ja otti hänet ikään kuin pilven sisään. Olento tuntui kysyvän häneltä jotain. Samalla hän näki elämänsä kuin filminauhana. Hän häpesi kaikkia pahoja tekojaan, jotka näytettiin hänelle. Olento ei kuitenkaan tuominnut häntä, vaan hän tunsi ainoastaan olennon rakkauden. Samalla hän tunsi saaneensa kaiken anteeksi.
”Tällainenko kuolema onkin?” hän ajatteli...
Lue koko kirjoitus
