Pissihousu

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

PissihousuKalattomantien pikkukivet käyvät ikävästi paljaisiin jalkapohjiini. Ihan reunassa ei voi kävellä, koska kivet ovat siellä kaikkein suurimpia. Helpoin on kävellä siinä, mistä autojen ja moottoripyörien renkaat ovat puhdistaneet soratien pikkukivet pois. On heleä kesäpäivä, kesäkuun alkua. Oikealla olevalla niityllä kukkivat voikukat keltaisena merenä, jonka aallot tuuli tekee heilutellen voikukan varsia rintamana, edeten aivan kuin puhuri saa tummat juovat etenemään veden pinnalla. Kauempana näkyy lehmiä, Alangon ayshirelehmät. Niillä on terävät sarvet, ja niistä saa enemmän maitoa kuin maatiaislehmistä. Martti-sedällänikin on lehmiä, mutta ne ovat vain maatiaislehmiä, eikä niillä ole edes sarvia. Osa Alangon lehmistä syö ruohoa, osa on pitkällään märehtimässä. Lehmissä on jotain rauhoittavaa, kiireettömyyttä, joka tarttuu. Mieleni tekisi mennä lehmien väliin makaamaan selälleni ja katsella erimuotoisia kumpupilviä. En vain uskalla, sillä pelkään lehmiä. Ne ovat niin suuria.

Jännän muotoisten pilvien seuraaminen on mukavaa niin minun kuin kavereidenikin mielestä. Saatamme viettää tuntikausia selällämme heinikossa kilpaillen, kuka löytää erikoisimman muotoisen pilven. Joskus otamme oikein eväät mukaan, jotta viihtyisimme vielä paremmin. Eväänä on useimmiten pullaa ja maitoa pullossa. Taivaalla kiitää tuulen ajamana hevosia, lehmiä, koiria, kissoja, autoja, junia, mörköjä, lohikäärmeitä, milloin mitäkin. Ruoho tuoksuu nenään, saraheinän korsi on hampaiden välissä, kimalainen pörrää etsien mesipitoista kukkaa, kärpäset surisevat. Kärpäsistä minä tykkään, ne ovat jotenkin niin kodikkaita. Kimalaisia ja mehiläisiä minä vähän pelkään, mutta en läheskään niin paljon kuin ampiaisia. Tällaisia ovat lapsuuden huolettomat, kiireettömät päivät, kun ajasta ei ole koskaan pulaa. Päinvastoin, aika kuluu joskus tuskastuttavan hitaasti. Onneksi keksimme aina jotain jännittävää, kun tylsistyminen uhkaa. Usein minä kaivan huuliharppuni taskusta ja lurittelen tuttuja melodioita, joita osaan jo aika monta.

Joulupukin paras ja mieluisin lahja puoli vuotta sitten oli tuo huuliharppu. Se on Hohner. Äiti sanoo, että se on saksalainen. Siinä on kaksi puolta. Äiti sanoo, että siinä on A molli ja C duuri. Ne ovat kuulemma rinnakkaissävellajeja. En ymmärrä, mitä sävellaji tarkoittaa, mutta luotan äitiin, koska se on ollut kuoronjohtajakin. Jotenkin A molli kuulostaa surullisemmalta ja kauniimmalta. Siksi soitan sillä surullisemmat laulut, kun taas toisella puolella soitan iloisemmat. Minä pidän enemmän surullisista lauluista. Niitä soitan enemmän kuin iloisia. Kaveritkin tykkäävät aina, kun soitan, on soitto sitten surullista tai iloista.

Äkkiä kuulen tutun puksutuksen lehmäaitauksen takaa. Juna! Varmaan Ukko-Pekka, höyryveturi. Ne ovat paljon mukavampia kuin dieselveturit, jotka ovat alkaneet yleistyä. Mielipuuhaamme on mennä seisomaan niin lähelle rataa kuin uskallamme. Odottelemme paikallamme seisten, kun höyryveturi puksuttaa ohi. Se on rohkein, joka uskaltaa seisoa lähimpänä rataa. Veturinkuljettaja huudattaa aina pilliä meidät nähdessään ja pui nyrkkiä veturin avonaisesta ikkunasta ja huutaa jotakin. Emme kuitenkaan koskaan kuule, mitä hän huutaa. On hyvän näköistä, kun pilli soi. Samalla purkautuu höyrypilvi ylös taivaalle pillin reiästä. Höyryveturin pillissä on sitten komea ääni!

Istahdan ojan pientareelle katsomaan, kun Ukko-Pekka puksuttaa ohi. Lasken vaunut. Niitä on seitsemän, jos veturia ei lasketa. Osaan laskea jo kymmeneen. Olen jo viisi vuotta. Koulussa oppisin aikanaan laskemaan ainakin sataan, mutta siihen on vielä aikaa. Olisin kyllä halunnut jo kouluun, mutta niin nuoria ei vielä oteta, niin äiti sanoo. Lehmät eivät ole moksiskaan junasta. Seisovat syömässä tai makaavat märehtimässä kuin koko junaa ei olisikaan. Eivät edes vilkaise radalle päin. Ovat varmaan niin tottuneet. Kun juna on ohittanut niityn ja hävinnyt metsikön taakse, jään vielä hetkeksi paikalleni. Haluan kuulla, kun juna viheltää saapuessaan Outokummun asemalle. Kauan ei tarvitse odottaa, kun juna jo viheltää. Se kuuluu selvästi. Aikuiset ovat kertoneet, että asema on Kalattomalta kahden kilometrin päässä. Olen kyllä käynyt asemalla isän kyydissä autolla, mutta autotie menee eri paikasta kuin junanrata.

Nousen ylös. Pissittää. Päätän kiirehtiä, jotta ehtisin Holopaisen ulkovessaan, ennen kuin menee housuun. Olen tulossa kaverini Korhosen Tuomon luota. Tuomo on saanut uuden upean polkupyörän, lasten mallin, jossa on soittokello ja apupyörät. Olen vähän kateellinen. Äiti sanoo, että Korhoset ovatkin rikkaita ja Tuomo on ainut lapsi. Siksi Tuomo saa, mitä ikinä haluaa. Vaikka oikeasti ne eivät ole Tuomon isä ja äiti. Tuomo on adoptoitu, senkin minä tiedän. Ei Tuomo ole sitä kertonut, vaan äiti. En ihan tarkkaan tiedä, mitä adoptio tarkoittaa, mutta se on jotakin sellaista, kun ottaa jonkun toisen lapsen omakseen. Äiti sanoo, että meillä ei ole varaa ostaa jokaiselle pojalle polkupyörää. Siksi saamme opetella ajamaan hänen pyörällään, kunhan täytämme kuusi vuotta.

Kiirehdin. On pakko kävellä taas vähän keskemmällä tietä, jossa ei ole kiviä. Vähän väliä vilkuilen taakseni. En pelkää autoja, vaan poliiseja. Poliiseja minä pelkään kaikkein eniten maailmassa. Isä sanoo, että poliisit ovat autoilijan pahimpia vihollisia. Isä kyllä tietää, sillä se on ammattiautoilija. Minulle on kerrottu, että poliisit vievät vankilaan vähäisimmästäkin syystä. Siksi haluan varmistaa, että poliisit eivät yllätä minua kävelemästä liian keskellä tietä.

Olen jo melkein perillä. Oikealla niitty loppuu kohta, ja sinne kääntyy taksiautoilija Parviaisen pihaan johtava tie. Parviaisen keltainen mineriittilevyillä vuorattu talo näkyy vähän kauempana oikealla. Minusta mineriittitalot ovat kaikkein hienoimpia. Aikosillakin meidän naapurissamme on mineriittitalo. Se on paljon hienompi ja isompi kuin meidän punainen lautamökkimme. Äiti sanoo, että meillä ei ole mineriittitaloa, koska olemme köyhiä. Niin, ja suutari Tammelankin talo on mineriittiä! Vaikka oikeasti se ei ole Tammelan oma talo, vaan talon omistaa Joonas. En muista Joonaksen sukunimeä, se on niin vaikea. Joonas asuu yläkerrassa, vaikka omistaa talon. Kaikki muut asuvat vuokralla, Tammelakin. Toisella puolella on rouva Kurki. Hänellä on parturi-kampaamo, jossa isäkin joskus käy. Me pojat emme ole koskaan päässeet oikeaan parturiin. Isä ajaa aina meidän hiuksemme sähkölippuukoneellaan. On talossa muitakin vuokralaisia, mutta ne asuvat yläkerrassa, enkä tunne niitä.

Joonaksella on kaatumatauti ja sirkkeli. Näin kerran, kun Joonas kaatui tullessaan pihaan mopollaan. Hänen suustaan tuli vaahtoa ja hän nytkähteli. Silmät olivat nurinpäin päässä. Aikuiset panivat rätin hänen suuhunsa. Se pitää kuulemma panna sen vuoksi, ettei pure kieltään. Sen tapauksen jälkeen Joonas ei enää ajanut kaksipyöräisellä mopolla, vaan osti kolmipyöräisen invalidimopon. Se on aika hieno. Siinä on kattokin.

Jälkeenpäin kerroin ylpeänä kavereilleni, että olen nähnyt kaatumatautisen. Kun Kovalaisen Jouni kysyi, mikä se kaatumatauti on, kerroin tietäväisenä:
- Se on sitä, kun kuattuu ja suusta tulloo vaahttoo, ja suuhun pannaan rätti.

Vilkaisen taas taakseni ja sydän on pysähtyä. Poliisiauto on jo aivan lähellä. Hyppään hädissäni melkein ojaan, mutta olen varma, että se on liian myöhäistä. Joudun varmasti vankilaan, koska kävelin niin keskellä tietä. Seison melkein ojassa toivoen, etteivät poliisit ole huomanneet ja ajavat ohi. Poliisin maija ajaakin ensin hitaasti ohi, mutta pysähtyy äkkiä ja peruuttaa kohdalleni. Olen kauhusta jäykkänä, kun ikkuna aukeaa ja poliisi sanoo:
- Mitä poika? Tiijätkö neuvvoo, missä on Parvviisen talo?
Poliisi ei huomaa, kuinka hätäpissi valuu kumpaakin lahjettani pitkin kastellen molemmat jalkateräni ja muodostaen pikku hiljaa lammikon jalkoihini. Koko rakko tyhjenee kerralla. Osoitan hädissäni oikealla olevaa keltaista mineriittitaloa.
- Tuo talo se on.
- Mihinkäs poika on matkalla?
- ”Tuohon Holopaisseen”, vastaan osoittaen tien vasemmalla puolella olevaa kermanvaaleaa mökkiä.
- ”No kiitos tiijosta, ja varohan autoja!” poliisi vielä sanoo ja veivaa ikkunan kiinni.

Poliisiauto lähtee liikkeelle ja kääntyy edessäni oikealle kohti Parviaisen taloa. Olen äärimmäisen helpottunut. En joutunutkaan vankilaan! Havahdun kuitenkin kohta likomärkiin housuihin. Nyt saisi Holopaisessa käynti jäädä väliin. Kipitän Holopaisen pihan läpi kiertäen hevostallin ja edelleen Koskisuun pihan läpi. Muutamassa minuutissa olen kotona.

- ”Voi voi, poikarukka! Miten sinä tuolla tavalla? Ethän sinä ole tehnyt housuusi enää vuosiin!” sanoo äiti vähän suuttuneena.
- ”No kun meinasin jouttuu vankillaan!” minä soperran itkun lomasta.
- Mitä sinä oikein höpäjät, lapsirukka? Nyt saunalle äkkiä, ja pesulle, niin kuin olisit jo!
Äiti sanoo ”kuin olisit jo” usein, kun on vähän suuttunut. Mutta olen helpottunut, kun saan kuivaa ylleni.
Puhtaissa, kuivissa housuissa on taas mukava olla. Päätän, etten kerro tapauksesta mitään kellekään. Hävettää, kun ajattelenkin. Viisivuotias, ja pissaa vielä housuunsa!
Lue koko kirjoitus