Joulutarina

kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Hän kävellä köpöttelee lyhyin mummon askelin avannolle. Molemmissa käsissä kitisee tyhjä peltiämpäri. Perässä seuraa koira, uskollisena kuin varjo. Mikä lie ollut rodultaan, suonissa kaiken maailman kulkukoirien verta. Toinen korva sojottaa pystyssä, toinen taas lurpallaan puolivälistä. Musta-valko-harmaankirjava turkiltaan, tassut valkeat kuin karhukoiralla. Erikoista koirassa on, että sen silmät ovat eri paria, toinen sininen, toinen ruskea. On helppo kuvitella, että joku sen esi-isistä on ollut siperianhusky.

Joki on jäässä koko leveydeltään. Tarkkaan ottaen joki on pieni järvi tai lampi kylän kohdalla. Oudompi luulisi lampea erilliseksi, jokeen kuulumattomaksi, tai vain siihen pienen puron kautta laskevaksi. Lampi on kuitenkin todellisuudessa osa Tsirkka-kemijokea, joka alempana muuttuu Kemijoeksi. Valtavat padot ja voimalaitokset ovat kahlinneet ennen niin mahtavan Kemijoen. Joki laskee vetensä viimein Kemin kaupungin kohdalla Vienan mereen, joka taas on kuin Pohjoisen jäämeren syvä lahti.

Vaikka lunta ei ole paljon, ehkä parikymmentä senttiä, haittaa se pahoin mummon etenemistä. Jalka nousee vain vaivoin maasta. Jälkeen jää ikään kuin hiihtolatu, huovikkailla tehty. Latua sotkevat vain koiran tassunpainallukset. Jäätä on hyvinkin kolmekymmentä senttiä. Siksi ei tarvitse enää varoa. Joulukuun loppupuolella alkanut pakkasjakso oli jäädyttänyt joen hetkessä. Pakkanen jatkuu vieläkin. Jäätä olisi nyt paljon enemmänkin, ellei eristävää lumikerrosta olisi satanut. Silti lunta on vielä vähän entisiin aikoihin verrattuna. Pari viikkoa sitten, kun hän oli tehnyt avantoa, oli jäätä ollut vain viisitoista senttiä. Joki oli arvaamaton. Rannassa saattoi olla parikymmentä senttiä jäätä, keskellä petti kulkijan alla. Vaikka Tsirkka-kemijoki ei virrannut kovaa, jos lainkaan, kylän kohdalla, oli se silti petollinen talvella. Parempi oli kulkea talvella rannan tuntumassa. Siinä oli paksuin jää. Ihan lähellä rantaa oli jää syönyt kaiken veden. Siinä kun kulki, ei ainakaan pudonnut.

Hän on vuosien ja vuosikymmenten harmaannuttama. Ennen niin kaunis tumma tukka pilkistää nyt huivin alta harmaana ja ohentuneena. Silti se on vieläkin kaunis, kaunis samalla tavalla kuin kelo on kaunis nuorempien mäntyjen keskellä.

Mänty ei muutu keloksi helposti. Vaatii pitkän ja kovan taistelun, ennen kuin elämä männyssä antaa myöten. Se on lujaa puuta, hitaasti kasvanutta, taimesta asti paikastaan taistellut. Kun elämän voima on vähän kerrassaan alkanut heikentyä, on puu ehtinyt katsella maailmaa jo 350 vuotta hyvinkin. Vieläkään se ei anna periksi, vaan pitää kiinni elämästä. Ensin sen kaarna paksuuntuu, kovettuu ja halkeilee erillisiksi kaarnapaloiksi, joita syvät uurteet reunustavat. Silti puu on vielä vihreä kauan, kymmeniä vuosia. Elämän nesteet virtaavat sen juurten keräämänä aina ylimpään neulaseen asti. Vielä sen neulaset ottavat vastaan auringon valon ja muuntavat sen hiilidioksidin ja maasta keräämiensä veden ja ravinteiden kanssa klorofylliksi, elämänvoimaksi. Tuo mystinen prosessi, jota oppineinkaan tiedemies ei pysty selittämään.

Pikku hiljaa, vähä vähältä, kuoleman musta koura tiukentaa otettaan puusta. Silti se saa puristaa vielä kauan, ennen kuin mänty viimein antaa periksi ja suostuu pudottamaan neulasensa. Pian puu alkaa pudottaa myös kaarnaansa. Sen juureen alkaa kertyä yhä paksumpi kerros ruskeaa, paksua, entistä pintaa, kuin hilseilevää ihoa. Tikka on auttanut kuolemaa yrittämällä tehdä pesäkoloa kuolevan puun kylkeen. Nakuttaessaan puuta se on tiputtanut isolta alalta kaarnaa. Periksi on pitänyt tikan lopulta antaa. Liian kovaa oli vielä männyn kylki, kuin terästä. Piti lähteä etsimään pehmeämpää puuta.

Tervarosoksi ihmiset sellaista puuta kutsuvat, osittain paljasta, osittain kaarnan peittämää. Vielä jatkuu männyn tarina. Vuosikymmenten myötä se muuttuu tervaa kihiseväksi, pitkäoksaiseksi metsän luurangoksi, joka pitää vieläkin aikaa pilkkanaan. Harmaana kuin teräs se loistaa ilta-auringon kajossa erottuen kulkijan silmään jo kaukaa metsän tummasta taustasta. Jos kelon annetaan seistä rauhassa, seisoo se vielä hyvinkin 200 vuotta, ennen kuin rysähtäen antaa periksi.

Kun metsän kaksijalkainen kulkija tulee paikalle 400 vuotta myöhemmin, ilahtuu hän nähdessään maassa makaavan jättiläisen. Hän kaivaa repustaan kirveensä ja kokeilee lyödä kelon tyveen. Helähtäen kelo ottaa vastaan kirveen kosketuksen. Kulkijan suupielet vetäytyvät hymyyn. Hän ottaa paremman asennon ja alkaa vestää kelon tyveä. Voimakas tervan tuoksu hyväilee nenää. Viereisestä kannosta mies lohkoo vähän paksumpia pilkkeitä. Pian humisee iloinen tervastuli kelon tyvessä. Tikussa tirisee pari hiillosmakkaraa ja mustakylkisessä pannussa kuumenee kahvivesi. Tässä kelon kupeessa voisi viettää yön tulilla, mies tuumii. Voisi ottaa vaikka louteen mukaan. Mies painaa tarkkaan kelon sijainnin mieleensä. Kuinka monelle kaksijalkaiselle kulkijalle tuo sama kelo vielä tarjoaa tulen lämpöä, kun sen omasta alusta on kulunut tuhat vuotta? Jos kelo saa maata ihmisiltä rauhassa, antaa se ravinnon ja suojan vielä lukuisille metsän asukeille, ennen kuin vähitellen muuttuu taas osaksi metsän humuskerrosta.

Hän nostaa avannon peittona olevan vanerin ja styroksin, ja täyttää ämpärit puolilleen, tuo ihmiskunnan tervaroso, ei vielä kuollut, mutta kuolemassa. Kumartuminen on vaikeaa, siksi hän joutuu laskeutumaan ensin toisen polvensa varaan. Kun ämpäreissä on vettä, saattaa niistä ottaa tukea ylös noustakseen. Suoristautuessaan hän vilkaisee vastarannalle, missä näkyy kylän uusi osa valtatien varressa. Savukiehkurat kertovat, että on pakkasta, pitää lämmittää. Hitaasti, askel kerrallaan, käy kulku. Vaikka saunalle on tuskin kolmekymmentä metriä, kuluu matkaan hyvinkin viisi minuuttia. Levähtääkin pitää välillä. Vaan mihinkäs tässä on kiire, valmiissa maailmassa? Samanlaisia avantoreissuja pitää tehdä vielä neljä, ennen kuin ilkeää muuripadan alle tulta tarjota. Jos lämmittäisi varovasti, ei paljon kylmää vettä tarvitsisi. Vielä kaksi kertaa on avannolla käytävä, tuotava kylmää vettä ja peitettävä avanto. Kertalämmitteinen pönttöuuni on lämminnyt jo pari tuntia. Tunnin päästä pääsisi jo saunaan.

On jouluaatto, kuudes tammikuuta 2010, kaukana suuren Venäjän maan luoteiskulmassa, Tiiksan kylässä, mahtavan Tsirkka-kemijoen varrella. Huomenna olisi joulupäivä. Pitäisi käydä tervehtimässä Suloa.

Tiiksan kylä on parhaiten säilyneitä runokyliä Vienan Karjalassa. Kylässä asui parhaillaan parikymmentä perhettä, Nyt ympärivuotisia savuja on vain kaksi. Annan lisäksi kylää asuttaa vain Galina, ”Galja”. Hänen mökkinsä on aivan vieressä. Molemmat ovat leskiä. Miehet tuppaavat kuolemaan varhain Venäjällä. Ylenmääräinen vodkan juominen tappoi ukot ennen aikojaan. Galja oli jäänyt leskeksi jo parikymmentä vuotta sitten. Annan mies, Sulo, kuoli vasta vajaa vuosi sitten edellistalven tammikuun pakkasiin. Ei ollut malttanut pysyä sisällä, huonokeuhkoinen mies. Keuhkokuumeen sai, siihen kuoli, mokoma. Verkkoja oli pitänyt lähteä jään alle laskemaan, mateen kudulle kun piti ehtiä. Nostamatta olivat verkot jäänteet Sulolta. Galjan veljenpoika oli lopulta verkot jään alta nostanut heti Sulon hautajaisten jälkeen. Vaan semmoinen Sulo oli aina ollut, puuhakas ja aikaansaapa. Hyvä mies oli ollut, miehistä paras. Kylän viimeinen suomalainen, vai pitäisikö sanoa karjalainen. Sulo oli elänyt vanhaksi, olisi kesällä täyttänyt 86. Oli hänellekin vodka maistunut, mutta ei hän joutanut sitä alvariinsa juomaan, työteliäs kun oli, toisin kuin venäläiset, jotka joivat päivittäin. Ilmankos Anna asuu vieläkin kylän parhaassa talossa.

Joskus tuntui, että venäläiset olivat kateellisia suomalaisten aikaansaavuudelle. Stalinin vainojen aikaan se ilmeni aiheettomina suomalaisten ilmiantoina. Vaan osasi Stalin vihata suomalaisia ilman ilmiantojakin. Aleksandra, ”Anna”, oli ollut vasta kymmenen, kun vainot olivat alkaneet -37. Vasta sota oli ne katkaissut. Sulon isäkin oli viety, punainen, oikea aatteen kommunisti. Mutta minkäs teet, kun on väärää kansallisuutta! Ei muuta kuin leirille, ja saman tien kuolemaan! Väittivät sairauteen kuolleen, nälän heikentämän miehen, sotavuosina, kun kaikesta oli pula. Silloin ei vankileireille paljon ruokaa jäänyt. Valtava Venäjän armeija tarvitsi kaiken mahdollisen ruoan suuressa isänmaallisessa sodassa. Vasta rehalibitointi Gorbatshovin tultua valtaan paljasti, mitä oikeasti oli tapahtunut. Sulon isä oli ammuttu kohta vangitsemisensa jälkeen. Sulo joutui vanhimpana lapsena isän rooliin. Sulon perhe ei ollut poikkeus, vaan sääntö. Jokaista suomalaisperhettä kohtasi samantapainen kohtalo, eikä vain suomalaisia, vaan muitakin ei-venäläisiä. Ja joutuivat pidätetyiksi myös venäläiset: taiteilijat, toisinajattelijat, älymystön edustajat, jotkut tavalliset musikat, naapuriensa syyttä tai syystä ilmiantamat. Stalinin vainoharhaiselta terrorilta ei ollut turvassa kukaan, ei edes Stalinin lähimmät ihmiset.

Vanhus kävelee saunalta sisään koira perässään. Sisällä tuvan lämpimässä alkaa Koshka, kissa, hieroutua heti hänen säärtään vasten odottaen ruokaa kuin mikäkin kuningatar. Anna ei ollut koskaan keksinyt kissalle muuta nimeä kuin koshka, kissa. Mikäs kissalle paremmin nimeksi sopikaan kuin kissa. Koiralle oli sentään löytynyt nimi. Se oli Sulo, aivan kuin isäntänsäkin. Monta hauskaa tilannetta oli vuosien mittaan sattunut nimen tiimoilta. Kun isäntää huusi, tuli koira, kun koiraa tahtoi, sai isännän. Koira oli enemmän isännän lemmikki, kissa taas emännän. Se oli luonnostaan niin muotoutunut, liekö Sulo ollut luonnoltaan enemmän koiraihminen, Anna taas kissaihminen.

Kissalle on pakko keksiä jotakin syötävää, muuten se ei jätä rauhaan, vaikka onkin saanut päivän ruokansa. Kun ei muuta keksi, antaa Anna kissalle maitoa. Kehräten kissa juo maidon. Anna, oikealta nimeltään Aleksandra, odottelee saunavierastaan Galjaa. Tarkoitus on ehtiä saunomaan ennen pimeää. Odotellessaan Anna kattaa teepöydän valmiiksi ja kaivaa ruokakomerosta kaksi puolen litran Ohota-oluttölkkiä, jotka Aleksander, Aljosha oli pari päivää sitten toimittanut. Hän on Galjan veljenpoika, heitä kolmekymmentä vuotta nuorempi. Hän toimittelee Galjan asioita ja siinä sivussa Annankin.

Kohta Galja jo saapuukin, pyyhe ja puhtaat alusvaatteet kainalossaan. He lähtevät suoraan saunaan, että ehtivät ennen pimeää pois, koska saunaan ei ole sähköjä. Ei tarvitse ruveta pelautumaan myrskylyhtyjen kanssa. Peräkkäin, huovikkaat jaloissaan he taapertavat saunalle, kaksi hopeahapsea. Saunan eteisessä he riisuutuvat paljastaen ryppyiset nahkansa ja riippurintansa. He siirtyvät saunan puolelle, missä sekoittavat ensin itselleen viileää vettä pesuvateihin vietäväksi ylös lauteille. Päästyään vateineen ylös, viskaa Anna tilkan vettä pönttöuunin avonaisesta luukusta. Löylyn lämpö hyväilee kurttuista, elämän parkitsemaa ihoa. Sauna on venäläiseen tyyliin kuuma, lähelle sata-asteinen. Siksi on heitettävä varoen vettä, ettei tule äkkilähtö lauteilta. Kun molempien nahka on hikeentynyt, käy Galja mahalleen lauteille, ja Anna ottaa kuumahkoon veteen aiemmin laittamansa vastan, vielä Sulon tekemä ja kuivattama. Sitten hän ottaa löylykauhan ja heittää kiukaalle reippaanpuoleisesti vettä. Jo sihahtaa kiuas äkäisesti, ja Anna alkaa vihtoa Galjaa niin kovaa kuin jaksaa ja uskaltaa. Heitettyään uudemman kertaa vettä kiville hän jatkaa. Kohta alkavat Galjan leveät pakarat punoittaa. ”Lopeta Herran tähden, minähän palan!” Galja jo rukoilee. ”En, ennen kuin olen vihtonut etupuolen!” Anna vastaa. Galja kääntyy nopeasti selälleen päästäkseen piinasta. Kun vatsa ja reidet punoittavat, lopettaa Anna viimein. Heidän molempien on riennettävä jäähylle, sillä vihtojan hommakin on hikistä, vaikka siinä saakin olla vähän alempana. He istuvat höyryten kylmässä eteisessä. Ulkona on pakkasta parikymmentä astetta, saunan eteisessä toki lämpimämpi, mutta miinuksella kuitenkin. He istuvat hörppien kumpikin oluttaan. Nämä yhteiset saunahetket ovat kohokohtia heidän elämässään, elämän pieniä onnen pipanoita, tavallaan juhlahetkiä. Kaksin verroin nyt, kun on joulu.

On aika lähteä taas löylyihin. Nyt osat vaihtuvat, Anna makaa vihdottavana. Pitkän tovin viihtyvät venakot saunassa, hyvinkin toista tuntia. Kun he laahustavat takaisin tupaan, nousee höyry heidän ympärillään jo hämärtyvään aattoiltaan koiran seuratessa uskollisesti emäntäänsä.
Tuvan lämpimässä he istuvat teepöydässä muistellen vanhoja aikoja, aikoja, jolloin he kutsuivat toisiaan tovereiksi. Onnellisia aikoja ne olivat olleet, ehkä vaino- ja sotavuosia lukuun ottamatta. Ei tarvinnut huolehtia mistään, valtio huolehti kaikesta. Töitä oli silloinkin tehtävä, vaan kiire ei ollut mihinkään. Ei elanto niin leveää ollut, lihaakaan ei saanut kuin välillä. Mutta koskaan ei tarvinnut syömättä jäädä. Siitä kääntyy puhe heidän edesmenneisiin miehiinsä. Anna ehdottaa, että sytytettäisiin tuohukset miesten muistolle, vaikka huomenna, joulupäivänä mentäisiinkin miesten haudoille. Niinpä he menevät nurkassa olevan kotialttarin eteen ja sytyttävät kumpikin oman tuohuksensa Mariaa ja Jeesus-lasta esittävän ikonin eteen. Kumpikin lukee hiljaisen rukouksen mielessään ja tekee lopuksi ristinmerkin. He jättävät tuohukset palamaan, ja Anna kaivaa komeron kätköistä vodkapullon, jossa on vielä tilkka jäljellä.. Riittävästi, että pääsevät miehillensä kilistämään. Anna pyytää Galjaa jäämään yöksi. Vaan eihän Galja jää. Ei ole jäänyt ennenkään. Oman koshkansa luokse mentävä. Ikävöi kuulemma emäntäänsä.

Niin Galja lähtee koshkansa luo. Anna alkaa lämmittää tiskivettä. Olisi lämmintä vettä saunaltakin saanut, vaan ei huvittanut lähteä kiristyvään pakkaseen enää taapertamaan. Niin kuluu Annan ilta puhdetöissä.

Koira herättää Annan jo ennen seitsemää. Hän päästää koiran tarpeilleen ja sytyttää tulen hellaan lämmittämään pakkasen viilentämää tupaa. Samalla hän laittaa teeveden tulelle. Nyt hän hauduttaisi heille, Galjalle ja itselleen, oikein hyvän teen. Hän kattaa teepöydän valmiiksi ja nostaa komerosta Suloa varten pakkaamansa ruokakorin. Sitten hän lähtee piipahtamaan ulkohuoneessa. Tultuaan sisään koiran kanssa hän rientää katsomaan ikkunaan pakkasmittaria. – 28 astetta, ilmanko oli tuntunut paleltavan pöntöllä! Anna istuu ikkunan ääreen odottamaan. Hän katselee kylän harmaita, tyhjiä taloja, kuuran peittämiä, kylmillään olevia, ikkunalasit läpinäkymättömässä jäässä, harmaita aitoja kujien reunoilla, auraamattomia polkuja. Kylä tekee kuolemaa yhdessä viimeisten asukkaidensa kanssa.

Viisikymmentä vuotta sitten oli näillä kujilla vielä elämää. Lapset kirmailivat pihoilla ja kujilla, nuoret äidit imettivät lapsiaan. Anna ja Galjakin olivat noiden äitien joukossa. Pois oli heidänkin jälkikasvunsa muuttanut vähän vartuttuaan, kuten kaikkien muidenkin, kuka Kostamukseen, kuka Petroskoihin tai peräti Pietariin. Vain vanhat olivat jääneet, yhdessä harmaantuvien tönöjensä kanssa. Yksi toisensa jälkeen mökit tyhjenivät, kun asukkaat muuttivat manan majoille, osa oli muuttanut vanhoilla päivillään lähemmäs lapsiaan. Ja vaikka jälkipolvi kävikin kesäisin, alkoivat talot rapistua. Kas, kun talo kaipaa asukasta aivan samoin kuin koira isäntäänsä tai susi laumaansa. Tyhjänä talo alkaa rapistua, kuolla pois pikku hiljaa. Sitä mukaa, kun talot tyhjenivät, alkoi kyläkin kuolla. Nyt heitä oli vain kaksi jäljellä. Kylä pihisi henkitoreissaan, kuin tervaroso. Kun heistä Galjan kanssa aika jättäisi, kuolisi kyläkin. Samalla, kun heidän luunsa lahoaisivat, lahoaisivat heidän harmaat mökkinsä.

Näistä surullisista aatoksista hänet havahduttaa viereisen mökin avautuva ulko-ovi. Hän näkee Galjan astelevan mökkiään kohti lämpimästi pukeutuneena. Ilo tulvahtaa hänen mieleensä. Luojalle kiitos Galjasta! Vielä varmuudeksi hän kävelee ikonin eteen ja tekee ristinmerkin. Hän siirtyy hellan luo ja nostaa kuumassa olleen teepannun pöytään.