Viisikon baarissa

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Olimme Rännän kämpällä metsällä. Meitä oli iso porukka, toistakymmentä henkeä. Olin tullut kämpälle omalla autollani, joka tuolloin oli työsuhdeauto, sillä kertaa Volkswagen Golf. Tulin kämpälle torstai-iltana, jolloin suurin osa porukasta oli jo paikalla. Lähtö kämpälle oli ollut taas tavanomaisen vaikeaa. Olin joutunut lupaamaan, että palaan jo lauantaina. Minulla oli Golfin takakontissa lahjaksi saamani litran Ballantines sekä kolmen vartin Gordon’s gin. Jätin ne sinne odottamaan loppuiltaa. Sitä ei olisi kannattanut tehdä. Joku koiranleuka, epäilen Ramia, oli tutkinut takakonttini ja löytänyt pullot. Sen koommin en niitä nähnyt. Niinhän sitä sanotaan, että uskovaisten eväät ovat yhteisiä. No, ei minun tästä pienestä takaiskusta huolimatta tarvinnut ilman juomista jäädä.

Mukaani olin ottanut uskollisen metsästystoverini Vilin, kullanruskean venäjänajokoiranartun. Vili ei ymmärtänyt jäniksistä höykäsen pöläystä ensimmäiseen kolmeen ja puoleen vuoteen. Vaikka sain osakseni ivaa ja pilkkaa koirani takia, kuljetin Viliä siitä huolimatta sitkeästi mukanani. Olin ensimmäisiä pioneereja, jotka uskalsivat kokeilla Suomessa silloin vielä tuntematonta rotua. Ostin pennun Tohmajärveltä, kasvattajalta, joka oli Itä-Suomessa ensimmäisiä venäjänajokoiria kasvattavia kenneleitä.

Olin siis tullut kämpälle torstai-iltana Vili mukanani. Olin joutunut lupaamaan Eijalle, ensimmäiselle vaimolleni, että tulen kotiin lauantaina. Haluan tässä sanoa ilman sarvia ja hampaita, että ”Pekan ja Pätkän” Justiina oli lievä tapaus Eijaan verrattuna.

Metsästysretkemme alkoi tyypilliseen tapaan: istuttiin iltaa pelaten sököä ja nauttien samalla nestepitoisia ravinneliuoksia. Jossain vaiheessa iltaa oli jokailtainen sauna. Rännän kämpän sauna sijaitsi aivan rajavyöhykkeen vieressä. Kun kävi saunasta käsin uimassa Rännänlampeen johtavassa joessa, oli jo rajavyöhykkeellä. Tarkkaan ottaen uiminen olisi vaatinut rajavyöhykeluvan.

Perjantaina metsästimme tavalliseen tapaan. En muista, saimmeko tällä reissulla paljon saalista. Mutta yleensä saimme aina jotakin. Seppänen (koira, beaglen ja suomenajokoiran sekoitus) oli mukana, joten jänisajo meillä oli ainakin. Muistelen, että ajoimme Hiken kanssa autolla Pusurin tien varteen. Istuimme tulilla Seppäsen hakiessa jänistä. Osa porukasta oli lintujahdissa pystykorvan kera. Aakalan Harrilla oli mukanaan setterinsä, jolla hän metsästi omalla alueellaan. Se oli lokakuuta, sen alkupuolta. Lunta ei ollut vielä. Vili pyöri tavalliseen tapaan minun jaloissani. Seppänen sai ajon, ja yritin houkutella Viliä mukaan Seppäsen ajoon, turhaan. Ellen väärin muista, Hikke ampui jäniksen. Metsästyspäivä venyi aika myöhään, koska emme meinanneet saada Seppästä pois metsästä.

Palattuamme kämpälle ja ruokailtuamme, huomasimme, että kaksi koiraa puuttui: Hiken itäsiperianlaika ja Vili. Joku naureskeli, että kaksi venäläistä on lähtenyt käymään kotitanhuvillaan. Se oli oikeasti mahdollista, olihan kämppä aivan rajavyöhykkeen vieressä. Emme ottaneet koirista sen suurempaa murhetta, vaan vietimme iltaa tavalliseen tapaan. Ne palaisivat kyllä juostuaan tarpeeksi.

Koirat eivät kuitenkaan palanneet. Aamulla tuli kaksi rajavartijaa kämpälle. He olivat yöllä ottaneet kiinni kaksi koiraa rajavyöhykkeeltä. Tuntomerkit täsmäsivät. Ne olivat epäilemättä Vili ja Hiken laika. Asiassa oli kuulemma yksi mutta. Koska koirat oli otettu kiinni rajavyöhykkeeltä, oli vaara, että ne olivat käyneet Venäjän puolella. Tällöin astuvat voimaan rabiesvaaraa koskevat pykälät. He joutuvat tutkimaan koirat tarkasti ennen luovuttamista. Mikäli löytyy yksikin avohaava, on sillä koiralla edessään kolmen kuukauden karanteeni. He kysyivät, olimmeko valmiit siinä tapauksessa maksamaan karanteenin kustannukset. Ne tulisivat olemaan noin 3500 markkaa.

- Miun koiran saa ainakkii pisttää siinä tappauksessa monttuun! sanoi Hikke heti.
- Nii miunkkii, minä sanoin heti perään.
Sovimme rajamiesten kanssa, että Hikke ja minä tulisimme käymään Kokkojärven vartiolla puolilta päivin. Siihen mennessä he olisivat ehtineet tutkia koirat.

Menimme tasan kello kaksitoista vartiolle. Koirat oli tutkittu, eikä avohaavoja oltu löydetty. Karanteenia ei tarvittaisi. Koiramme odottivat vartioston pihalla olevassa häkissä. Rajamiehet pyysivät meitä piipahtamaan ensin sisällä kuittaamassa luovutuspaperin. Tärkeämpi asia tuntui kuitenkin olevan vihjaus, että heidän kahvikassansa kaipasi täydennystä. Sopiva summa olisi 100 markkaa kummaltakin. Hikke meinasi, ettei hän ainakaan maksa. Minä sain kuitenkin puhuttua hänet ympäri. Ei kannata aiheuttaa pahaa verta rajamiesten keskuudessa. He kuitenkin valvoivat metsästystä näillä rajaseuduilla poliisin oikeuksin. Molemmat siis maksoimme. Vaikka Suomi on kansainvälisissä vertailuissa todettu maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi, haiskahti tämä 200 markan vaatimus kahvikassaan vahvasti siltä itseltään.

Saimme kuitenkin koirat pois elossa ja terveinä. Tulimme koirien kanssa takaisin kämpälle. Sillä aikaa pojat olivat saaneet mielestään hyvän idean. Lähtisimme käymään Viisikon baarissa. Baari sijaitsi Lieksan Hatun kylässä, aivan kylän keskustassa. Kämpältä oli sinne matkaa ehkä 25 kilometriä. Kerroin, että minun pitäisi lähteä kotiin tänään. Siitä toiset vain innostuivat:
- Sittehän sie voit olla kuskina. Voijaan lähttee siun Golfilla.
Pojat kärttivät minua lähtemään niin sitkeästi, että lopulta annoin periksi.
- Sillä eholla lähen, että ette jiä sinne baarriin koko päiväks.
Pojat vakuuttelivat, että ottaisivat vain pari olutta. Minä ehtisin hyvissä ajoin kotimatkalle.

Kun selvisimme lähtemään, tuli pieni Golf vähän turhankin täyteen. Mukaan ahtautui kuski mukaan lukien kahdeksan miestä. Täytyy sanoa, että jos työnantajani olisivat tienneet, kuinka kohtelen työsuhdeautoani näillä kämppäreissuilla, olisivat he repineet pelihousunsa. Jouset pohjassa ajelimme huonoja kämppäteitä kohti Hatun kylää. Kyydissä olivat lisäkseni Timo, Juha, Rami, Hikke, Lassi, Harri ja Ami. Ami jouduttiin ahtamaan takakonttiin, koska millään häntä ei saatu mahtumaan matkustustiloihin.

Viisikon baarin enemmän tai vähemmän alkoholisoituneet asiakkaat katsoivat ihmetellen ikkunasta, kuinka monta miestä Golfista oikein purkautuu. Menimme sisään. Baarin pitäjä, Matti, ei ollut tänään töissä, vaan baaria piti hänen avovaimonsa. Pojat tilasivat itselleen oluet ja minulle kahvia. Jossakin vaiheessa Rami lähti ulos, avasi Golfin takakontin, ja palasi takaisin sisään minun kitarani olallaan. Sisään tultuaan hän kailotti kovalla äänellä:
- Nyt teille esitettään elävvää mussiikkia! Meillä on mukana trubaduuri, joka laullaa teille olutpalakalla. Teijän tarvii ostaa olutta vaan trubaduurille ja miulle. Mie oon manageri. Mussiikkia tullee niin pitkään, ku olutta on tuopeissa.

Minun kieltäytymisyritykseni oli täysin turhaa. Ajattelin ensin laulaa vain yhden laulun. Esitin muistaakseni Jaakko Tepon ”Tuupovaaran yössä”. Siitä oli tullut vuosien myötä yksi bravuureistani. Esitys sai riemukkaan vastaanoton. Pöytään tuli useita oluita.
- ”Ota nyt ies yks olut, siehän ne oot tienannu.” yritti Rami houkutella minua.
No, eihän hupsua tarvitse kauan houkutella.
- No hyvä, otan vaan tään yhen. Lähen joka tappauksessa tännään.

Pian vaadittiin jo lisää musiikkia. No, hupsuhan esitti. Baariemäntä vaikutti erityisen ihastuneelta. Hän lupasi, että talo tarjoaa niin kauan kuin laulan. Ja ennen kuin huomasinkaan, olin ottanut jo monta olutta. Kotiin lähdöstä ei olisi enää puhettakaan!

Pojat hymyilivät vähän vinosti. He olivat arvanneet, kuinka kotiin lähtöni käy. Arvattavasti he olivat tehneet suunnitelman silloin, kun olimme Hiken kanssa hakemassa koiriamme vartiostolta. He tiesivät, että jos kitara on mukana ja riittävästi innokkaita kuulijoita sekä sopivasti olutta, ei minua saisi lähtemään kirveelläkään. Arvattavasti pojat olivat jo varautuneet siihenkin, että joku muu joutuisi ajamaan Golfin kämpälle.

Konsertti jatkui. Tässä vaiheessa baariemäntä oli kantanut eteeni paksun kansion lauluja täynnä. Äkkiä mieleeni pälkähti, että minun olisi pitänyt ehdottomasti soittaa kotiin, muuten ei kunnian kukko laulaisi. Paras olisi soittaa heti, ennen kuin olisin liian humalassa, ja sammaltaisin liikaa. Silloin ei ollut vielä kännyköitä, mutta olihan baarissa puhelin. Ensin olisi kuitenkin mietittävä, mitä sanoa selitykseksi, miksi en päässyt tulemaan tänään. Pojat keksivät mainion selityksen, joka oli osittain tottakin. Minun tarvitsi vain jättää jotain kertomatta. Nimittäin, että Vili oli karannut, ja rajamiehet olivat ottaneet koiran kiinni vyöhykkeeltä. Saisin koiran takaisin vasta sunnuntaina, heti, kun eläinlääkäri olisi tutkinut koiran. Se oli loistava selitys; ehkä siksi, että osa siitä oli totta! Rami lupasi tulla todistajaksi puhelimeen, jos selitystäni ei uskottaisi.

Niinpä pyysin baariemännältä puhelinta. Paha vain, että joutuisin puhumaan baaritiskin ääressä meluisassa baarissa. Baariemäntä lähti käymään jossain takahuoneessa. Me pyysimme Raimon kanssa baarin väeltä hetken hiljaisuutta. Sitten valitsin rohkeasti kotinumeron. Vihainen naisääni vastasi. Oli varmaan arvannut, kuka soittaa. Kun hän varmistui, että soittaja olin minä, alkoi vihainen ripitys.
- Elä sano mittää! Mie tiijän, että sieltä tulloo joku älytön selitys, miks et voi tulla tännään!
Valmistauduin juuri aloittamaan selittämisen, kun baariemäntä tuli innoissaan takahuoneesta kailottaen kirkkaalla naisen äänellään:
- Jukka, soita vielä ”Tiikerihai”!
En ehtinyt sanoa mitään, ennen kuin toisesta päästä kuului ”klik". Luuri oli lyöty korvaani. Se selityksistä. Nyt ei enää ollut kiire mihinkään!

Minä ja Rami jäimme baariin oikein pitkän kaavan mukaan. Toiset väsyivät jossain vaiheessa ja lähtivät minun autollani kämpälle. Me Raimon kanssa ajoimme kämpälle puolen yön maissa taksilla. Kyydissä meillä oli kaksi kylän juoppoa, jotka Rami oli houkutellut mukaan luvaten, että lämmittäisimme vielä saunan aamuyöllä. Minulla ei ole aivan tarkkaa muistikuvaa, saunoimmeko vai emme.

Seuraavana aamuna juopot tultiin hakemaan. Sekä kyyditsijät että kyydittävät olivat yhtä humalassa. No, se oli siellä korvessa tapana. Harvemmin ajettiin selvin päin. Niin sujui lokakuinen visiittimme Viisikon baarissa. Vuosi taisi olla 1989.

Kun saavuin vihdoin sunnuntai-iltana kotiin, alkoi tyypillinen haukkumissessio. Minä olin epäluotettava renttu. Kuka se nainen oli ollut? Olinko ollut koko kämpällä?
Minä huokaisin. Tiesin, että selittämisestä ei olisi nytkään mitään hyötyä. Avioliittomme tuntui vetelevän viimeisiään.