Ensimmäiset koirani

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Yhteiseloni koirien kanssa alkoi täyttäessäni ensimmäisen ikävuoteni. En tietenkään itse muista siitä mitään. Olin esikoinen, ja isä osti minulle syntymäpäivälahjaksi oikean koiranpennun. Pentu sai nimekseen Musti. Nimi oli kuvaava, olihan se aivan musta, pehmeäkarvainen spanieli. Musti oli poikakoira. Näin vanhempana ihmettelen, mistä isä sai päähänsä ostaa minulle koiran. Isä ei nimittäin itse ole koskaan erityisemmin välittänyt koirista. Ehkä ostos oli vain hänelle tyypillinen impulssiostos. Tai ehkä hän oli saanut pennun ilmaiseksi. Kun katson vanhoja valokuvia, näyttää Musti aika kookkaalta cockerspanieliksi, vaikka uros olikin. Sitä paitsi sen korvat olivat aavistuksen koholla, mikä ei ole tyypillistä puhdasrotuiselle spanielille. Luulen siis, että Musti oli sekarotuinen, ja isä oli saanut sen ilmaiseksi. Se ei vähennä Mustin arvoa rahtuakaan, päinvastoin. Minusta ja Mustista tuli erottamattomat.

Kuva: Minä, Ossi ja Musti

Kuten jo mainitsin, ei minulla ole minkälaista muistikuvaa ensimmäisistä elinvuosistani. Minulla oli kaksi hoitajaa äidin lisäksi ikävuosieni yksi ja kaksi välillä: nimittäin Musti ja saksalaistyttö Eveliina. Eveliina asui meillä reilun vuoden, ja oli paossa sodassa raunioituneen Saksan jälleenrakennusta. Eveliina oli tuolloin käsittääkseni 12-vuotias, joten hän on ollut pikkutyttö Saksassa sodan viimeisinä, kauhistuttavina vuosina. Eveliina oli äidin mukaan kullanarvoinen, Eveliina hoiti minua, joten äiti saattoi keskittyä vastasyntyneen nuoremman veljeni, Osmon, hoitoon.

Mustista ja minusta äiti on kertonut monta tarinaa. Kerron tässä niistä kaksi, jotka muistan hyvin. Molemmat ajoittuvat ajanjaksoon, jolloin olin kaksivuotias ja oppinut juuri kävelemään. Eveliina oli jo lähtenyt takaisin Saksaan, joten äidillä oli yksin vastuu minun ja Osmon hoidosta. Eräänä kesäpäivänä äiti oli mennyt saunalle pyykille Osmo mukanaan vaunuissa. Minut hän oli jättänyt pihamaalle Mustin vartioitavaksi. En tiedä, olivatko äidit tuohon aikaan huolettomampia yleensä, vai pelkästään minun oma äitini. Oli joka tapauksessa uskallettua jättää minut koiran hoitoon.

Ja niinhän siinä kävi, että kun äiti piipahti pihamaalle tarkistamaan tilannetta, ei minua, sen paremmin kuin koiraakaan, näkynyt missään. Äiti ei aluksi hätääntynyt, vaan ajatteli, että minä olen taapertanut Mustin kanssa autotallin taakse tai mahdollisesti mummoni luo. Olihan mummon mökki samalla isolla tontilla, sen toisessa päässä. Autotallin takaa minua ei löytynyt. Seuraavaksi äiti juoksi mummon luokse. Sielläkään minua tai koiraa ei näkynyt. Tässä vaiheessa alkoi jo hätääntyminen. Nyt etsijöitä oli jo kaksi, mummo ja äiti. He päättelivät, etten voi olla kaukana. Olinhan vasta oppinut kävelemään. Ensimmäisenä etsittiin naapurien pihat. Koiraa huudeltiin. Ei mitään. Minä ja koira olimme kerta kaikkiaan kadonneet. Nyt etsijöihin oli liittynyt koko naapurusto. Poliisille soitto alkoi ilmeisesti olla jo ajankohtaista, kun alkoi kuulua koiran haukunta Kalattoman metsästä. Äiti tunnisti haukusta Mustin. Siellä olisin siis minäkin, koska koira ei koskaan jättänyt minua. Kun kuljettiin haukkua kohti, alettiin ihmetellä, miten olen ehtinyt niin kauas. Kun minut ja koira lopulta löydettiin leveiden suo-ojien takaa, riitti kaikilla etsijöillä ihmettelemistä, kuinka olen päässyt suo-ojien yli. Äiti sanoi minulle vielä muutama vuosi sitten, ettei hän vieläkään käsitä, kuinka olen päässyt sinne.

Seuraava tapaus ajoittuu samaan kesään. Äiti oli taas jättänyt minut Mustin hoitoon. Ilmeisesti karvainen lastenhoitajani oli hieman liian seikkailuhenkinen, koska olimme taas päässeet pujahtamaan omille teillemme. Tällä kertaa etsinnät eivät olleet ehtineet edes käynnistyä, kun puhelimemme oli soinut. Meistä muutaman sadan metrin päässä asunut Koskisuun vanhaemäntä soitti. Koira ja minä olimme heillä. Hän oli sattumalta vilkaissut ulos keittiön ikkunasta, ja huomannut minut, juuri kaksi vuotta täyttäneen pojanvesselin, istumassa keskellä maantietä. Kalattomantie oli siihen aikaan lähiympäristön vilkkain tie, josta kulki Kuopion ja Joensuun, ja toisaalta Outokummun ja Joensuun välinen autoliikenne. Ennen kuin Koskisuun emäntä ehti tehdä mitään, näki hän ikkunasta, kuinka Musti oli tarttunut hampaillaan naperon haalarin liepeeseen ja vetänyt tien reunaan juuri ennen kuin auto oli hurahtanut ohi. Koskisuun vanhaemäntä ei kuitenkaan luottanut karvaiseen lastenhoitajaani yhtä sokeasti kuin äitini, vaan nouti minut sisään, ennen soittamistaan äidilleni. Näin Musti oli jo toisen kerran saman kesän aikana tavattu isäntänsä pelastuspuuhista.

Olisiko äiti tässä vaiheessa vaihtanut lastenhoitajaa, koska tämän tyyppiset tarinat loppuivat? Minusta ja Mustista oli kuitenkin tullut erottamattomat, vaikka se saikin potkut lastenhoitajan toimesta.

Siitä, kuinka vuodet siitä eteenpäin sujuivat Mustin kanssa, on minulla vain hajanaisia muistikuvia. Ilmeisesti Musti oli aina mukanamme, olimmepa missä tahansa. Siihen aikaan koirat saivat olla aina irti elokuun ja huhtikuun välin (oi, niitä onnellisia aikoja). Vanhoissa valokuvissa näkyy Musti usein seurassamme. Eräässä kuvassa, joka minullakin on, näkyy, kuinka seisomme korkean lumikasan päällä Ossin ja Mustin kanssa. Muistan, kun isä rakensi lumikasan mäenlaskua varten.

Voimakkain ja samalla ikävin muisto Mustista ajoittuu aikaan, jolloin olin kuusi-vuotias ja Ossi viisi. Oli talvi, ja olimme leikkimässä Kokon poikien luona, ja menneet hetkeksi leikkimään sisään. Musti oli jäänyt yksin ulos. Niinpä se harrasti yksin ollessaan mielipuuhaansa, autojen ja moottoripyörien takaa-ajoa. Siihen Kokkojen pihapiiri tarjosi erinomaiset mahdollisuudet. Talo sijaitsi aivan vilkkaan Kalattomantien vieressä. En koskaan unohda sitä järkytystä ja surua, minkä Ossin kanssa koimme, kun naapurin poika tuli kertomaan, että Musti oli jäänyt moottoripyörän alle ja kuollut. Menimme tielle katsomaan. Siellä Musti makasi aivan hiljaa. Vaikka siinä iässä ei täysin ymmärtänyt kuolemaa, tajusimme, ettei se koskaan enää leikkisi tai lähtisi mukaamme seikkailemaan. Itkimme Mustia kauan. Kun isä näki surumme, lupasi hän meille uuden koiran. Meistä tuntui kuitenkin, ettei mikään voisi korvata Mustia.

Mustin kuolemaan liittyi eräs episodi, jonka merkitys selvisi minulle vasta vuosia myöhemmin. Kun mummo kuuli, että Musti on kuollut, pyysi hän Ossia ja minua tuomaan Mustin ruumiin. Hän voisi huolehtia hautaamisesta. Koska oli talvi, emme kuitenkaan saisi hautaa kaivetuksi. Vedimme Mustin ruumiin kelkalla Mummon mökille. Kun sitten aikanaan mummon kiikkutuoliin ilmestyi uusi, kiiltävän musta, pehmeä karva, emme osanneet – onneksi – yhdistää asioita toisiinsa.

Pian Mustin kuoleman jälkeen koitti pelottava sunnuntai. Isä toi meille uuden koiran. Se oli jo 11 kuukautta vanha ja valtavan suuri. Me Osmon kanssa pelkäsimme koiraa kuollaksemme. Me linnoittauduimme kamariin ja huusimme kuin syötävät pitäessämme ovea hädissämme kiinni. Koira puolestaan halusi tehdä tuttavuutta kanssamme ja yritti avata ovea raapimalla sitä etutassuillaan. Siitä huutomme vain yltyi. Vanhemmilla oli hauskaa. Lopulta suoritettiin vanhempien avustuksella pakkotutustuminen. Me huomasimme, että koira piti meistä eikä ollut yhtään vihainen. Siitä päivästä alkoi kaveruutemme uuden koiramme kanssa, ja suru Mustista alkoi unohtua.

Kuva: Vetokoira Nalle ja serkut

Uuden koiramme nimi oli Nalle. Se oli saanut nimensä syntymäkodissaan. Se oli oikein hyvä nimi. Koira todella muistutti isoa nallea. Sillä oli pitkä, pehmeä, pikimusta karva. Sen rotu oli arvoitus. Sen verran kuitenkin tiedettiin, että siinä oli lapinkoiraa. Ehkä pitkä ja pehmeä karva oli tullut sieltä. Mutta se oli paljon isompi kuin lapinkoira. Ehkä saksanpaimenkoiran kokoinen, mutta korkeampi. Se oli kylän suurin koira – ja vahvin. Me Osmon kanssa olimme ylpeitä, että Nalle päihitti kaikki toiset koirat tappelussa.

Aluksi Nalle ikävöi syntymäkotiaan; tuotiinhan se meille lähes aikuisena. Se vietti vähän aikaa kaksoiselämää käyden välillä syntymäkodissaan visiitillä. Nallen syntymäkoti sijaitsi Lappalassa, noin seitsemän kilometriä meiltä. Se oli juuri sopiva matka koiralle hölkättäväksi. Alussa isä joutui jopa hakemaan Nallen pari kertaa Lappalasta takaisin. Sitten Nalle alkoi palata omatoimisesti. Vähitellen vierailut harvenivat, kunnes loppuivat kokonaan. Nalle oli sopeutunut uuteen kotiinsa.

Kuten jo aiemmin kerroin, olivat koirat irti tuolloin. Elämä pikkupoikana oli siksi paljon jännittävämpää. Koirat käyttäytyvät enemmän suden tavoin saadessaan olla irti. Varsinkin, jos jossain oli narttu kiimassa, laumautuivat kilpailuhenkiset urokset helposti. Joskus saattoi kapealla kylänraitilla tulla vastaan kymmenenkin koiran laumoja. Kun itse oli vielä polvenkorkuinen, välillä vähän pelotti. Koskaan ei kuitenkaan ollut mitään syytä pelkoon. Koirat olivat ihmisille kilttejä, vaikka nahistelivatkin keskenään. En muista koskaan koiran purreen minua, vaikka seurustelimme huolettomasti täysin tuntemattomien koirien kanssa. Jos joku koira todettiin vihaiseksi, se pidettiin sen jälkeen kiinni.

Tähän väliin on pakko kertoa vielä eräs tapaus varhaislapsuudestani. Ollessani kaksivuotias, oli naapurin vihaisuuden takia kiinni pidetty saksanpaimenkoira päässyt irti ja tullut pihaamme. Äiti oli ollut kauhuissaan, kun oli huomannut minun nojaavan koiraan ja taputtavan sen selkää kaksin käsin samalla nauraen innoissani. Koira ei ollut moksiskaan. Päinvastoin, se näytti pitävän taputtelustani.

Valitettava puute useissa ihmisissä on, etteivät he ymmärrä koirien elekieltä. Jos he ymmärtäisivät, heidän ei tarvitsisi pelätä koiria, ja toisaalta he osaisivat käyttäytyä itse johdonmukaisesti koiraa kohtaan. Koira on äärimmäisen rehellinen ja johdonmukainen käyttäytymisessään. Se ei kykene valehtelemaan, vaan näyttää koko ajan eleillään mielentilansa. Jos se on jostakin epävarma, senkin se näyttää. Joskus näkee pihalla kiinni kytketyn koiran, joka haukkuu hurjana vierasta, aivan kuin olisi valmis vähintään syömään tämän. Kun saman koiran päästää irti, ei se ole enää moksiskaan. Koira yhdistää tällöin kytkettynä olon reviirin vartiointiin. Tämä sääntö ei kuitenkaan päde kaikkiin koiriin. Koirat ovat yksilöitä aivan kuin me ihmisetkin. Koira ei kuitenkaan kykene valehtelemaan, kuten me ihmiset.

Monet koiranomistajat väittävät, ettei heidän koiransa muka pidä siitä, kun he ottavat alkoholia. He kuvittelevat, että se johtuu siitä, etteivät koirat pidä alkoholin hajusta. He ovat osittain oikeassa, mutta vain osittain. Alkoholin haju on koiralle vain haju hajujen joukossa, eikä siihen liity koiralla mitään erityisiä intohimoja. Ainakaan minun koirani eivät ole olleet moksiskaan minun alkoholin käytöstäni. Syy koiran vihamielisyyteen löytyy isännän tai emännän käytöksestä alkoholin vaikutuksen alaisena. Koira on ymmällään, jos omistajan käytös muuttuu esimerkiksi riehakkaaksi. Olen ollut monta kertaa todistamassa suoranaista koiran kiusaamista humalaisen omistajan taholta. Koira oppii yhdistämään alkoholin hajun huonoon kohteluun. Tästä syystä se saattaa näyttää hampaitaan heti, kun omistaja korkkaa alkoholia sisältävän pullon. Tässä, niin kuin kaikissa ihmisen ja koiran välisissä ongelmissa, syyllinen löytyy useimmiten katsomalla peiliin.

Palataanpa taas Nalleen. Nalle oli usein mukana näissä tilapäisissä laumoissa, olihan se kookas, vahva uros. Me pojat saatoimme seurata koiralaumoja ihan vain huviksemme tai nähdäksemme minne koirat ovat matkalla. Usein lauma päätyi jonkin talon pihaan, jossa oli narttu juoksullaan. Yleensä lauma sai vihamielisen vastaanoton isäntäperheen taholta. Silloin meidän poikien oli parempi pysytellä visusti taka-alalla, ettei meitä yhdistettäisi millään muotoa lauman koiriin. Sitä paitsi useissa taloissa löytyi haulikko. Isännällä saattoi olla suolapanoksia varattuna koiralaumoja varten. Muistan vuosia myöhemmin, kuinka äitini ajoi suutuspäissään luudalla takaa meidän silloista narttuamme piirittäviä uroksia. Pihassamme saattoi päivystää kymmenenkin urosta vuorokausisotalla. Jos äiti saikin ajettua ne hetkeksi pois, tulivat ne heti takaisin, kun äiti palasi sisään. Meistä pojista taas oli hauska tehdä tuttavuutta vieraiden koirien kanssa.

Nallella oli erikoisia tapoja. En tiedä, mistä se oli ne oppinut. Jos en pelkäisi leimautuvani rasistiksi, sanoisin, että ikään kuin sen olisivat kasvattaneet mustalaiset. Mutta en halua joutua syytteeseen rasistisesta kiihotuksesta kansanryhmää vastaan, joten vedän äskeisen takaisin.

Nalle oli nimittäin kova varastelemaan. Ei se omalta väeltä varastanut, vaan vierailta. Ja kaiken varastamansa se kantoi kotiin. Meidän lähellämme asui kalakauppias Beloff. Lukuisat kerrat Nalle kantoi kotiin valmiiksi sanomalehteen paketoituja kaloja. Koska äiti oli äärimmäisen rehellinen, hän soitti aina Beloffille. Usein kalat olivat sieltä kotoisin. Muutaman kerran kävi kuitenkin niin, ettei kalojen alkuperää saatu selville. Silloin äiti laittoi kaloista meille ruokaa. Nalle ei koskaan ollut järsinyt kaloja, koska se ei pitänyt raa’asta kalasta.

Eräänä varhaisena talvilauantain aamuna Nalle tuli sisään kokonainen jäätynyt Gotler-makkaratanko suussaan. Kun äiti meni ulos lakaisemaan portaita, huomasi hän oven vieressä ison kasan jäätyneitä, erilaisia makkaroita. Äidin päässä alkoivat hälytyskellot soida. Hän soitti Kalattoman K-kauppias Toivaselle. Ilmeni, että kokonainen laatikollinen makkaroita oli varastettu kaupan portailta, jonne tukkuliikkeen auto oli ne jättänyt. Kauppias oli ihmetellyt, että kaikki makkarat oli viety, mutta silti jätetty pahvilaatikko, jossa ne olisi ollut helppo kantaa. En muista, miten makkaroiden kanssa meneteltiin. Jotenkin minulla on mielikuva, että äiti palautti makkarat kauppiaalle, ja ne myytiin normaalisti. Olihan talvi ja makkarat umpijäässä. Eikä siihen aikaan oltu muutenkaan yhtä tarkkoja hygienian kanssa kuin nykyään.

Kaikkein eniten Nalle varasti kuitenkin luutia. Seisoihan jonkinlainen luuta joka talon ja mökin oven pielessä. Äiti oli aina helisemässä selvittäessään, mistä kaikkialta Nalle oli luutia meille kantanut. Me pojat saimme joskus syyt niskoillemme Nallen kolttosista. Erään kerran näimme, kun Nalle varasti luudan lähimmästä naapuristamme ja kantoi sen meille. Kun äiti kysyi, tiedämmekö kenen luuta on, vastasimme, että olimme nähneet, kun Nalle oli ottanut luudan suutari Tammelan ovipielestä. Äiti määräsi meidät palauttamaan luudan paikalleen. Suutari Tammela oli kärttyinen, vanha mies, joka syytti meitä poikia milloin mistäkin. Siksi lähestyimme ovipieltä Ossin, veljeni, kanssa melkein hiipien. Juuri, kun olin jättämässä luutaa kädestäni, avautui ovi. Se oli itse suutari. ”Nyt jäitte kiinni itse teosta, nulikat! ” hän huusi ja tyhjensi täyden ämpärillisen likavettä päällemme. Hän oli ollut juuri viemässä täyttä likaämpäriä tunkioon. Se oli meidän huonoa tuuriamme.

Olen monta kertaa jälkikäteen miettinyt, että Nalle olisi ollut ihanteellinen koira kulkurille. Se olisi käynyt etsimässä isännälleen ruokaa aina uudelle paikkakunnalle tultaessa.

Nalle oppi tulemaan meitä vastaan, kun tulimme koulusta. Koulumatkaa meillä oli kaksi kilometriä. Kun minä menin toiselle luokalle, aloitti Ossi ensimmäisen luokan. Koska Kalattoman kansakoulu oli pieni, opetti ensimmäistä ja toista luokkaa sama opettaja. Näin olimme Ossin kanssa samassa luokassa, ja Nallella oli kaksinkertainen syy tulla meitä vastaan. Luokallani oli eräs poika, Markku (en sano sukunimeä), jolla oli virtsanpidätysongelmia. Kesken koulupäivän saattoi hänen tuolinsa alta kuulua lorinaa, ja pikku hiljaa lätäkkö ilmestyi ja laajeni. Tässä vaiheessa opettaja puuttui aina tilanteeseen ja vei Markun vessaan. Kun he palasivat, oli Markulla kuivat housut jalassaan. Ilmeisesti Markun äiti oli toimittanut koululle vaihtovaatteita tällaisen tilanteen varalle. Nykyajan koulussa Markkua olisi varmasti kiusattu tämän ohimenevän ominaisuutensa takia. Me emme kuitenkaan koskaan kiusanneet häntä. En muista, että ketään muutakaan olisi koskaan kiusattu. Koulukiusaaminen oli vaan tuntematon käsite sen aikaisessa koulussa. Jos joku väittää, että vuodet ovat kullanneet muistojani. Että aina joitakuita on kiusattu koulussa, vastaan, että minä tunnen omat muistoni paremmin. Silloin ei kiusattu, ja sillä siisti!

Markulla ja meillä oli sama koulumatka, joten Markku tapasi aina Nallen, joka oli meitä vastassa. Valitettavasti hän pelkäsi Nallea, vaikkei sitä myöntänytkään. Aina, kun hän näki Nallen tulevan tiellä meitä vastaan, hän sanoi, että pitää lähteä. Sitten hän alkoi kaikin voimin kipittää kotiaan kohti. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Nallessa oli aimo annos lapinpaimenkoiraa, joten sen paimennusvietti oli voimakas. Aina, kun joku lähti juoksemaan, lähti Nalle perään, ja yritti pysäyttää pakenijan. Sen se teki myös meille oman talon väelle. Ei se purrut yhtään, vaan tarttui kevyesti käteen tai hihaan. Markku pelkäsi kuitenkin Nallea ihan tosissaan sillä seurauksella, että pissit olivat aina housussa hänen ehtiessä kotiinsa.

Kun tätä oli jatkunut jonkin aikaa, sai äiti vieraan. Markun äiti tuli käymään. Nallea syytettiin vihaisuudesta ja jatkuvasta Markun housujen kastelusta. Äiti lupasi, että pitäisi Nallen kiinni tai sisällä silloin, kun me tulemme koulusta. Olisi ongelmaan ollut Nallen kannalta miellyttävämpiäkin ratkaisuja. Esimerkiksi joku olisi voinut neuvoa Markkua, ettei kannata lähteä juoksemaan, vaan kävellä rauhassa meidän kanssamme. Tai jos pelkää koiraa liikaa, tulee yksinkertaisesti koulusta vähän erillään minusta ja Ossista. Niin viisasta aikuista ei lähipiiristä löytynyt, joten Nalle ei päässyt vähään aikaan meitä vastaan.

Koska Nalle oli iso ja vahva koira, sai isä päähänsä ostaa Nallelle vetovaljaat. Nalle veti meitä lapsia joko pulkassa, kelkassa tai potkurissa. Mummon 60-vuotissyntymäpäivillä sai Nalle antaa kyytiä koko isolle lapsikatraalle. Minulla on hyvä valokuva, jossa Nalle poseeraa valjaissa meidän serkuksien kanssa. Eräs koiravaljakkoreissu Ossin kanssa tulee erityisesti mieleeni. Isä soitti kotiin reilun parin kilometrin päässä olevalta Pakkasen pajalta, missä hän oli korjauttamassa kuorma-autoa. Isä pyysi meitä Ossin kanssa tulemaan sinne pajalle. Pääsisimme sitten kuorma-auton kyydissä kotiin. Isä kehotti meitä valjastamaan Nalle, jolloin matka joutuisi nopeasti. Teimme työtä käskettyä. Valjastimme Nallen potkurin eteen ja lähdimme kohti Pakkasen pajaa. Alku sujuikin mukavasti. Olimme edenneet jo useita satoja metrejä aivan oikeaan suuntaan, kun Nalle kuuli vanhan vihollisensa, Mustosen karhukoiran haukkuvan päinvastaisessa suunnassa. Karhukoiraa jouduttiin pitämään aina kiinni vihaisuuden takia.

Seurasi äkillinen U-käännös. Vaikka me Ossin kanssa yritimme kaikin voimin jarruttaa, emme mahtaneet vahvalle koiralle mitään. Emme kuitenkaan hellittäneet otettamme potkurista, joka oli jo siinä nujakassa kaatunut. Mahtoi se olla näky, kun musta koira vetää kylän raittia kaatunutta potkukelkkaa, josta roikkuu kaksi pikkupoikaa mahallaan. Matka jatkui Kalattoman metsään ja siitä edelleen Mustosen pihaan. Kohta oli raivoisa tappelu käynnissä. Normaalisti karhukoirasta ei ollut vastusta Nallelle, mutta nyt valjaat ja vetonaru haittasivat sen liikkumista. Tappelu jatkui niin kauan, että koirat olivat totaalisesti sekoittuneet valjaiden ja narujen sekamelskaan, eivätkä päässeet liikkumaan enää mihinkään. Me Ossin kanssa emme uskaltaneet mennä selvittämään vyyhtiä, koska pelkäsimme karhukoiran purevan. Onneksi Järvelän Markku, joka oli meitä paljon vanhempi, jo murrosikäinen poika, sattui paikalle ja sai koirat irti toisistaan. Niin jäi sillä kertaa valjakkoretkemme Pakkasen pajalle toteutumatta. Kun selvisimme Nallen kanssa kotiin, oli isä jo siellä.

Nallesta tulee mieleen vielä eräs episodi. Jostain syystä mustalaiset halusivat lainata Nallea eräänä kesänä muutamaksi viikoksi. Heillä oli kesälampaita, ja he olivat kuulleet, että Nallella on voimakas paimennusvietti. Olihan Nalle tavattu monta kertaa ajamasta milloin lampaita, milloin lehmiä. Ei ahdistellakseen, vaan paimentaakseen. Nalle olisi ollut erinomainen paimenkoira, mutta silloin ei Itä-Suomessa vielä ymmärretty mitään koiran käyttämisestä karjan paimennukseen. Päinvastoin, Nallea tulkittiin väärin. Vihaiset maanviljelijät syyttivät Nallea lampaiden ja jopa lehmien tappoaikeista. Jouduimme aina välillä pitämään sitä kiinni, kun sen paimennusvietti kävi ylivoimaiseksi vastustaa.

Koitti päivä, jolloin mustalaiset tulivat noutamaan koiraa. Me pojat emme olisi halunneet luopua Nallesta edes lyhyeksi aikaa. Siksi se päivä oli meille surun päivä. Isä teki joskus älyttömiä juttuja. Tämä oli yksi niistä. Kun mustalaiset olivat lähdössä, halusi suurin piirtein minun ikäiseni mustalaispoika taluttaa Nallea. Äiti yritti varoittaa, ettei poika jaksaisi pitää koiraa. Poika yliarvioi omat voimansa ja kehui jaksavansa. Kun Nalle sitten ensimmäisen kerran nykäisi, oli poika mahallaan maassa, mutta piti sitkeästi kiinni hihnasta. Niin mentiin pitkin Outolamminkatua, Nalle vetäen mustalaispoikaa mahallaan ja poika pitäen sitkeästi kiinni narusta. Vanhemmat saivat Nallen huudoillaan pysähtymään, ja koiralle vaihdettiin vahvempi taluttaja.

Kului noin viikko, ja Nalle tuli kotiin poikki purtu hihna mukanaan. Pian mustalaiset jo soittivat kysyen koirasta. Äiti kertoi, että koira tuli kotiin poikki purtu hihnan pätkä kaulassaan. Seuraavaksi mustalaiset syyttivät Nallea naapurinsa lampaiden tappamisesta. He väittivät Nallen tappaneen viisi lammasta. Äiti sanoi, että kunhan isä tulee kotiin, keskustellaan asiasta. Kun isä sitten tuli kotiin, soittivat mustalaiset uudestaan. He vaativat isää maksamaan tapetut lampaat. Isä ilmoitti ykskantaan, ettei maksaisi penniäkään. Mustalaiset olivat ottaneet koiran hoitoonsa, ja se oli silloin heidän vastuullaan. Sitä paitsi isä epäili koko tarinaa. Silloin sanottiin yleisesti, että mustalaiset valehtelevat aina, kun suunsa aukaisevat. Kun isä ei suostunut maksamaan lampaita, pyysivät mustalaiset vielä koiraa lainaksi. Isä ilmoitti, ettei koira ole enää lainattavissa. Vaikka hän ei sitä puhelimessa sanonut, oli luottamus mennyt. Vaikka olin vain pikku poika, muistan epäilleeni mustalaisten valehdelleen. Nalle ei tappaisi paimennettaviaan.

Vielä tulee mieleeni eräs tapaus elostamme Nallen kanssa. Ensimmäisenä talvena sen tultua meille, muutimme puoleksi vuodeksi Vantaalle. Isä oli kuorma-autoineen puoli vuotta rakentamassa Vantaan tekojärveä. Koska minä vanhimpana olin vasta kuusi-vuotias, saatoimme lähteä koko perhe puoleksi vuodeksi Vantaalle. Asuimme puoli vuotta vuokralla jonkinlaisessa kesämökin ja asuintalon risteytyksessä. Kaikki naapurit olivat ruotsinkielisiä. Hyvin me lapset silti tulimme toimeen keskenämme. Paras kaverimme oli nimeltään Rolle.

Paluumatka keväällä jäi erityisesti mieleeni. Koko matkan ajan satoi räntää, joka muuttui sen lumisemmaksi, mitä lähemmäksi Pohjois-Karjalaa tulimme. Meillä oli silloin Skoda Octavia farmari. Auto oli pieni, vaikka farmari olikin. Kun kyydissä oli kuusihenkinen perhe ja kaikki matkatavarat ahdettiin mukaan, olimme kuin sillit tynnyrissä. Nalle sai matkustaa katolla. Sille oli rakennettu suojainen tila matkatavaroiden keskelle. Kun hihna sidottiin tavaratelineeseen riittävän lyhyelle, pysyi Nalle kiltisti kolossaan.

Puolivälissä pidimme ruokailutauon. Vanhempamme tekivät virheen, kun päästivät Nallen vapaaksi jaloittelemaan. Se ryntäsi heti vapaaksi päästyään metsään karkuun. Ilmeisesti se ei pitänyt matkustamisesta auton katolla. Puolen tunnin ruokatauko venähti kaksituntiseksi. Lopulta Nalle saatiin houkuteltua ruoalla takaisin, ja matka pääsi jatkumaan.

Nallen kanssa koimme monta yhteistä seikkailua niiden vuosien aikana, jotka se oli seurassamme. Eron aika kuitenkin läheni uhkaavasti. Eräänä talvisena päivänä tultiin kertomaan, että Nalle oli kuollut. Se oli jäänyt linja-auton alle. Se oli suurin piirtein saman ikäinen kuin Musti kuollessaan. Alkoi taas maansuru. Menimme mummon luo kertomaan menetyksestämme. Kun mummo kuuli, mitä on tapahtunut, pyysi hän meitä Ossin kanssa viipymättä ottamaan mukaamme kaksi potkuria ja tuomaan Nallen ruumiin niiden päällä hänelle. Mummo huolehtisi Nallen hautaamisesta. Muistan hyvin tuon surullisen hautajaissaattueen. Nallen ruumis löytyi tien varresta, läheltä kouluamme. Jouduimme työntämään Nallen jo jäätynyttä ruumista potkurien päällä tuon noin kahden kilometrin matkan. Toisaalta oli helpottavaa luovuttaa Nalle mummon haudattavaksi. Nalle pääsisi oikeaan hautaan, aivan kuten Mustikin vuosia aiemmin.

Seuraavana päivänä menin yksin mummon luo. Kävimme Ossin kanssa mummon luona lähes joka päivä, asuihan mummo tavallaan samalla tontilla. Mummon luona vierailuihin oli toki omat syynsä. Yksi, eikä suinkaan vähäisin, oli, että hän oli ainoa elossa oleva isoäitimme. Toinen syy oli, että mummo antoi meille oikeaa kahvia, kun äiti taas antoi ainoastaan ”valkoista kahvia”. Äiti väitti, että hiuksemme muuttuisivat mustiksi, aivan kuten hänellä, jos aloittaisimme kahvin juonnin liian nuorena. Vaikka äiti itse oli kova kahvin juoja, oli hän tiukkana kahvin suhteen. Sain ensimmäisen kerran kotona oikeaa kahvia vasta vuonna 1965, jolloin olimme muuttaneet Onttolaan. Mutta mummo antoi. Muistan, kuinka taivaallisen hyvää oli pullamössö, jota lusikoimme suuhumme ihan oikeasta kahvikupista. Mummolla oli myös aina ”Carneval” – keksejä, joissa oli erilaisia kuvia. Mieleeni on jäänyt erityisesti eräs kuva, jossa oli pelkistetty kuva purjeveneestä. Muistan, kuinka hyvältä maistui runsaasti sokeroitu maitokahvi ja Carneval-keksi. Valitimme aina äidille, miksi meillä ei ole koskaan Carneval-keksejä.

Tuona päivänä menin mummon luokse kuitenkin kysyäkseni, oliko mummo jo haudannut Nallen. Mummo ei ollut kuitenkaan sisällä. Olin jo tottunut siihen, että jos mummo ei ollut sisällä, löytyi hän melkoisella varmuudella saunalta. Mummo oli nimittäin kuppari, jonka luona kävi jatkuvasti asiakkaita. Kuppaaminen tapahtui aina lämmitetyssä saunassa. Siispä astelin reippaasti saunalle. Näky, joka minua kohtasi, aiheutti minulle painajaisunia ainakin seuraavat viisi vuotta.

Katosta roikkui Nallen pitkä ruumis takajaloistaan. Mummo oli ehtinyt nylkeä nahkaa vasta puoleen väliin ja jo nyljetty nahka roikkui ruhon sivuilla peittäen osan ruhosta. Pää oli kuitenkin näkyvissä. Nallen hampaat olivat pahannäköisesti irvessä. Se näky oli niin pelottava, että pakenin suin päin. Nyt putosivat suomut silmiltä! Selvisi, miksi mummo oli niin innokas hautaamaan koiriamme. Muistelin, kuinka mummon kiikkutuoliin oli ilmestynyt uusi, kiiltävän musta nahka kohta Mustin kuoleman jälkeen. Sitä ennen selkänojaa oli koristanut punaruskea, pienempi nahka. Tajusin nyt, että se oli ollut suomenpystykorvan nahka.

Kerroin äidille, mitä olin nähnyt mummon tekevän. Äiti selitti, että mummo oli vanhan kansan ihminen, joka ottaa talteen kaiken käyttökelpoisen. Ennen ei ollut valmisvaatteita, ja kaikki oli tehtävä itse. Sitä paitsi mummo oli ollut kymmenen lapsen nuori äiti 30-luvun lamavuosina. Se oli jättänyt jälkensä. Eikä Nalle tuntenut enää mitään. Mummo hautaisi kyllä Nallen, kun olisi ottanut nahan talteen.


Vaikka ymmärsinkin, miksi mummo nylki ensin Mustin ja nyt Nallen ei se estänyt minua näkemästä painajaisia Nallesta seuraavat viisi vuotta. Uni oli aina samanlainen. Minä olin mummon mökin pihassa. Näin, että musta, suuri koira lähestyi minua. Tiesin, että se oli Nalle ja että se oli kuollut. Nalle oli muuten aivan samannäköinen kuin eläessään. Ainoa muutos oli, että sen silmien yläpuolelle oli ilmestynyt vaaleat täplät. Se ei murissut eikä muutenkaan käyttäytynyt uhkaavasti. Se vain lähestyi minua hitaasti. Minä pelkäsin sitä kuollakseni. Yritin nousta mummon mökin portaita päästäkseni sisään turvaan. Niin kuin painajaisissa yleensä, en millään päässyt portaita ylös. Nalle tuli koko ajan lähemmäksi. Huusin kauhuissani: ”Nalle, älä tule, Nalle, älä tule! ”Tähän aina heräsin, usein aivan hiessä. Painajaiset loppuivat vasta tullessani murrosikään.

Nallen jälkeen tuli Outokummussa asuessamme kaksi koiraa, joihin ei kuitenkaan ehtinyt muodostua samanlaista suhdetta kuin Mustiin ja Nalleen. Nallen jälkeen tuli Vili, pikkuinen mäyräkoiran ja karkeakarvaisen kettuterrierin sekoitus. Se oli narttu, joten päällimmäisenä jäi mieleen äidin taistelu pihassamme päivystäviä uroksia vastaan Vilin kiima-aikaan. Kun äiti sai luudan avulla koirat häädettyä, olivat ne kohta takaisin, kun äiti meni sisään. Niinpä äiti sai tarpeekseen jo ensimmäisen kiiman jälkeen ja pyysi tätini miestä, Varjamon Tenhoa, lopettamaan Vilin, tietenkin meiltä lapsilta salaa. Kun saimme tietää, mitä oli tapahtunut, syytimme äitiä kylmäveriseksi murhaajaksi.

Vielä ehti olla yksi koira, karjalankarhukoira Virkku. Virkku oli aikuinen uros. Se ei ehtinyt olla meillä kauankaan, kun isä myi tai antoi sen pois. Se ei pitänyt hienoihin turkkeihin pukeutuneista naisista. Se repi erään naisen turkin korjauskelvottomaan kuntoon. Isä joutui maksamaan turkin. Virkku jouduttiin pitämään siitä lähtien kiinni, koska se luokiteltiin vihaiseksi.

Vuonna 1965 muutimme Onttolaan. Olin 11-vuotias. Siellä otimme jo ensimmäisenä kesänä surkean pienen suomenpystykorvan pennun Esseleiltä kanavan mäen päältä. Pentu luovutettiin aivan liian varhain. Se jouduttiin viemään takaisin emälleen pariksi viikoksi imemään. Emälle oli tullut nisätulehdus liian aikaisen vieroittamisen takia.

Kun pentu palasi, se sai nimekseen Pelle. Sen emä oli puhdasrotuinen suomenpystykorva. Isästä ei ollut täyttä varmuutta, mutta epäiltiin Kokon Viliä, joka oli myös puhdas suomenpystykorva. Pellen kasvaessa epäilykset saivat vahvistuksen. Pelle oli selvästi puhdasrotuinen. Sitä paitsi se oli selvästi perinyt joitakuita isänsä ominaisuuksia. Aivan kuten Vilikin, se ei pitänyt polkupyöräilijöistä eikä lenkkeilijöistä. Joutuipa isä maksamaan erään himolenkkeilijän verryttelyhousut, joiden lahkeisiin Pelle teki ylimääräisiä tuuletusreikiä.

Pelle oli uros. Siitä kehittyi melkoinen oravanhaukkuja. Se saattoi haukkua samaa oravaa tunnista toiseen. Se oli selvästi riistaverinen. Siitä olisi saanut erinomaisen lintukoiran pienellä koulutuksella. Olin kuitenkin liian nuori tuolloin tajutakseni moisia asioita. Muistan, kuinka Pelle yhtäkkiä saattoi rynnätä metsään, ja kohta alkoi sitkeä oravahaukku.

Pelle oli äärimmäisen uskollinen ja sitkeä perheen tavaroiden vartija. Minä kävin ”esikalla” (esikaupunkiautolla) Joensuun Poikalyseota. Pelle lähti väkisinkin mukaan, kun ajoin polkupyörällä reilun puolen kilometrin päässä olevalle linja-autopysäkille. Se jäi vartioimaan aina koko päiväksi pyörääni. Kun palasin joskus myöhäänkin iltapäivällä, makasi Pelle uskollisesti pyörän vieressä. Voi sitä riemua, kun minä hyppäsin vihdoin bussista. Yhdessä kiiruhdimme kotiin. Kummallakin oli kova nälkä.

Pellen vahtimisvietti meni joskus äärimmäisyyksiin. Kun se seurasi nuorempia veljiäni Onttolan kansakouluun, jäi se vartioimaan puolestaan heidän pyöriään. Joskus pojat jättivät pyöränsä liian lähelle koulun porttia. Silloin Pelle ei päästänyt ketään kulkemaan portista. Useammin kuin kerran soitti koulun vahtimestari, Yrjö Valovuori, ja pyysi noutamaan koiran pois, kun kukaan ei päässyt kulkemaan kouluun tai koulusta pois.

Kerran äiti lähti Pellen kanssa käymään Onttolan kaupassa. Pelle jäi tapansa mukaan odottamaan portaiden juureen. Se oli ilmeisesti huomannut jotakin kiinnostavaa kaupan takana, koska oli hetkeksi luopunut vartiopaikastaan. Pahaksi onneksi äiti poistui kaupasta juuri silloin. Monen tunnin päästä soitti kauppias Lämsä. Koira odotti vieläkin kaupan portailla. Ei auttanut muu, kuin jonkun oli lähdettävä noutamaan koira kotiin.

Siinä mielessä Pelle oli tyypillinen pystykorva, että se ajoi mielellään takaa, paitsi lenkkeilijöitä ja polkupyöräilijöitä, myös autoja. Paha vain, että huomiokyky riitti vain yhteen autoon kerrallaan. Siksi auton alle jääminen oli alituisena uhkana. Kerran, eräänä kesälauantaina, kurvasi pihaamme vihainen mies kuplavolkkarilla. Hän tiukkasi, onko meillä suomenpystykorva. Sitten hän huomasi vieressämme istuvan Pellen. ”Tuo se oli! Koiranne jäi hetki sitten autoni alle, tässä teidän kohdallanne! ” Katsoimme Pelleä. Se istui aivan muina koirina ja hyvin viattoman näköisenä. ”Kyllä se oli varmasti tuo koira! ” mies vakuutteli. Sitten hän alkoi esitellä naarmua, jonka Pelle oli auton konepeltiin aiheuttanut. Jos siinä naarmu olikin, oli se todella pieni. Isä ei nähnyt konepellissä minkäänlaista jälkeä. Mies vaati kuitenkin muistaakseni sataa markkaa. Me pojat valehtelimme, että Pelle oli ollut koko ajan meidän seurassamme, joten Pelle se ei voinut olla. Lopulta mies lähti suuttuneena ja tyhjin käsin uhaten, että seuraavalla kerralla ei jarruttelisi koiramme takia. Kyllähän me tiesimme, että Pelle se oli ollut. Tällä kertaa sillä oli ollut vaan muassaan aimo annos hyvää tuuria.

Siinäkin mielessä Pelle oli tyypillinen pystykorva, että kun se oli riimussa, haukkui se vieraita niin raivokkaasti kuin olisi valmis syömään nämä. Kun sen päästi irti, ei se ollut enää vieraista moksiskaan. Tosin joidenkin vieraiden suhteen se käyttäytyi täysin poikkeavasti. Se ei haukkunut joitakin vieraita ollenkaan, vaikka oli kytkettynä. Muistan erään isän ystävän, jota Pelle ei haukkunut ollenkaan. Mies kysyi: ”Voiko koiraa silittää?” ”Kyllä voi.” minä vastasin. Mies lähestyi varovasti Pelleä. Kun koira ei haukkunut eikä murissut, uskalsi mies ojentaa kätensä silittääkseen.

”Hauk!” Mies kiskaisi verta vuotavan kätensä pois. Ellen väärin muista, suoritti äiti haavan puhdistamisen. Pelle tuntui vihaavan joitakin ihmisiä, ehkä tämä mies kuului heihin. Yhtä miestä Pelle vihasi ylitse muiden, nimittäin koulun vahtimestaria. Ilmeisesti tämä oli yrittänyt hätistellä Pelleä, kun se oli suorittanut pyörävartiointia koulun portilla. Pelle ei kuitenkaan missään tapauksessa ollut vihainen. Se oli kaikkine hyvine ja huonoine puolineen hyvin tyypillinen rotunsa edustaja.

Muistan erään kesän, kun minua vaivasi se, että äiti ei antanut Pellen nukkua sisällä. Kun äiti ei suostunut vaatimukseeni päästää koira sisään, ilmoitin nukkuvani sitten Pellen kanssa koirankopissa. Äiti sanoi, että nuku vaan hänen puolestaan. Ilmeisesti hän ei uskonut, että toteuttaisin uhkaukseni. Illalla minä varustauduin hieman lämpimämpiin vaatteisiin, ja ahtauduin Pellen kanssa meille kahdelle aivan liian pieneen koppiin. Jalat eivät sopineet sisään, joten ne saivat jäädä ulkopuolelle.
Äitiä varmaan hymyilytti minun touhuni. En jaksaisi pitkään sinnitellä ahtaassa kopissa koiran kanssa. Aamuyöllä äiti tuli vihaisena hakemaan minua sisään. Olin helpottunut, kun pääsin epämukavasta ja ahtaasta koirankopista lakanoiden väliin, vaikka leikinkin marttyyriä.

Setäni Sulo oli huomannut Pellen riistavietin. Hän oli pyytänyt isältä koiraa lainaksi. Hän kokeilisi, haukkuuko Pelle lintua. Isä oli luvannut, tietenkin kysymättä meiltä lapsilta mitään. Sulo oli hakenut Pellen, kun minä en ollut kotona. Kun kuulin palattuani, mitä oli tapahtunut, syntyi päätös Pellen hakemisesta kotiin saman tien. Se tietäisi pitkää fillarimatkaa, noin 45 kilometriä suuntaansa. Piti tehdä eväät ja varautua sateen varalle. En edes tarkkaan tiennyt, missä Sulo asuu. Tiesin kuitenkin, että Sulo piti silloin Sätöksen kauppaa. Tiesin Sätöksen tienristeyksen vähän ennen Outokumpua, siitä oli muistini mukaan ehkä 12 kilometriä Sätökseen. Kaupan luulisi olevan keskellä kylää, tien varressa. Kotona en puhunut mitään aikeistani, sillä epäilemättä lähtöni olisi estetty.

Aamusta sonnustauduin matkaan. Pikku reppu selässäni poljin kohti Outokumpua. Vähän ennen Outokumpua käännyin oikealle Sätöksen tienristeyksestä. Siitä oli vielä toistakymmentä kilometriä Sätökseen. Näin jo kaukaa vihertävän kaupparakennuksen. Pelle oli pihalla riimussa. Mikä onni! En ollut ollenkaan ottanut huomioon sellaista vaihtoehtoa, että Pelle ei olisikaan pihassa. Minun täytyi saada koira mukaani huomaamatta. Siksi jätin pyörän tien varteen ja hiippailin ulkorakennuksen takaa Pellen luo. Onneksi sain Pellen pidettyä hiljaa. Ikään kuin se olisi tajunnut, että nyt ollaan rosvoretkillä. Päästin Pellen irti, ja yhdessä kiiruhdimme tielle pyöräni luo.

Olin ajatellut, että pitäisin Pellen hihnassa kotimatkan, mutta se juoksi niin nätisti mukana, että annoin sen olla vapaana. Tuossa vaiheessa tajusin, että minulla oli suden nälkä. Kaikki matkaeväät oli kuitenkin jo syöty. Tein tuossa vaiheessa pikaisen muutoksen suunnitelmiini. Menisinkin ensin mummon luo. Sinne oli Sätöksestä ehkä 15 kilometriä. Kokonaismatka kasvaisi ehkä parikymmentä kilometriä, mutta saisin ainakin syödäkseni. Sitä paitsi voisin olla mummon luona yötä. Niinpä ajelin Mustajoen kautta Kalattomalle. Mummo oli yllättynyt vieraista. Saimme kuitenkin mahamme täyteen molemmat, sekä minä että Pelle.

Kohta syötyämme tuli setäni Veijo kotiin töistä. Hän nuorimpana asui vielä äitinsä kanssa. Hän oli vielä tuolloin työssä Koposen Sulon kiviveistämöllä Kalattomalla. Kun Veijo kuuli seikkailustamme, lupasi hän viedä meidät vielä samana iltana Onttolaan. Ja niin pääsimme autokyydillä kotiin.

Tämä Pellenhakumatka herätti ilmeisesti sen verran myötätuntoa sedässäni Sulossa, että hän ei enää pyydellyt Pelleä lintujahtiin. Pelle eli meillä pitemmän elämän kuin yksikään koira sitä ennen. Tosin sekään ei saanut elää täyspitkää elämää. Minulle oli tullut murrosiän kiireet. Kerran sain vain kuulla, että Pelle oli sairastunut, ja oli pitänyt lopettaa. Kuinka sen asian laita todellisuudessa oli, on hämärän peitossa. Ja antaa ollakin. Pellestä jäi hyvät muistot.

Tähän lopetan muistelmani elämäni ensimmäisistä koirista. Vaikka minulla on ollut myöhemmän elämäni aikana useita koiria, olivat nämä kolme koiraa: Musti, Nalle ja Pelle, tietyssä mielessä elämäni tärkeimmät koirat. Ne olivat osa lapsuuttani, ja omalla tavallaan ne olivat kasvattamassa minua siksi ihmiseksi, mikä minä olen tänään. Ne opettivat minulle, että todellinen ystävyys ei kuole koskaan. Eikä ystävää jätetä pulaan, ei milloinkaan. Ne opettivat, että uskollisuus on hyveistä jaloimpia.

Ne opettivat myös, mitä on aito rakkaus. Ei kukaan voi rakastaa aidommin, kuin koira rakastaa isäntäänsä. Opin myös itse rakastamaan koiria aivan pienestä. Jos joutuisin autiolle saarelle, ja saisin ottaa mukaani vain yhden elävän olennon, joutuisin miettimään pitkään. Naisessa on kyllä omat hyvät puolensa, mutta niin on koirassakin.

Lopuksi kerron tositarinan eräästä kennelin pitäjästä, Aatos Tirkkosesta. Tutustuin häneen aikoinaan, kun etsin itselleni ajokoiran pentua. Aatos asui Heinävedellä, yksinäisellä paikalla, omakotitalossaan. Hän kasvatti karjalankarhukoiria, suomenajokoiria ja venäjänajokoiria. Aatos oli silloin lähemmäs seitsemänkymmentävuotias. Tutustuin häneen sen verran hyvin, että kävimme jänisjahdissakin useamman kerran. Siinä sivussa hän kertoili tapahtumia elämänsä varrelta. Hän oli selvästi yksinäinen ja kaipasi juttuseuraa.

Kerran joimme kahvia häneen olohuoneessaan koirien vilistäessä sisään ja ulos. Aatos oli ratkaissut koirien kiinnipidon yksinkertaisesti: hän oli rakentanut korkean aidan koko pihan ympäri. Koirat saivat olla pihalla vapaasti. Kesällä hän piti talon kahta uloskäyntiä aina avoinna, joten koirat saivat tulla ja mennä, miten halusivat. Ja siltä siellä näyttikin. Harvoin olen nähnyt niin sottaista huushollia. Kun pitelin kahvikuppia kädessäni miettien, uskaltaisiko siitä juoda, tulin kysäisseeksi, miksei hän ole ottanut itselleen vaimoa.

”On miulla akka.” vastasi Aatos. Kun kysyin, missä hänen vaimonsa on, kun en kertaakaan ole sattunut näkemään tätä. ”Se assuu kirkolla osakkeessa.” kuului vastaus. ”Ai, te olette siis eronneet?” kysyin lähinnä toteavasti. Se, mitä Aatos vastasi, on mielestäni parhaimpia tosielämän vitsejä, mitä olen kuullut.

He eivät olleet eronneet, vaan olivat edelleen naimisissa. Eräänä päivänä, vuosia sitten, vaimo oli saanut tarpeekseen koirista. Hän oli pistänyt Aatoksen valinnan eteen: ”Joko mie tahi koirat! Jos koirat ei lähe, mie lähen! Kummanko valihet?”

Aatos oli todennut verkkaiseen tapaansa: ”No, jos valita pittää, niin koirat.”

Vaimo oli muuttanut Heinäveden kirkolle, osakkeeseen.