Rakkaudesta koiraan

Kirjoittanut: Jukka Kontkanen

Minun piti kirjoittaa ihan toisenlaisesta aiheesta. Elämä tuo kuitenkin yllätyksiä, ja aiheita on muutettava. Saimme pääsiäisenä tietää, että minulle rakas eräkaveri, ajokoirani Uljas, on vakavasti sairas. Imusolmukesyöpä eli lymfooma. Se ei kuulemma ole harvinainen vanhoilla ajokoirilla. Uljas olisi heinäkuussa täyttänyt kymmenen. Oletin sillä olevan vielä useita elinvuosia edessään ja sen elävän pitempään kuin minä. Näin ei kuitenkaan ollut tarkoitettu. Minua lähtöäni ei jäisi ulvomaan yksikään koiranpuoli.

Kuva: Me ollaan kavereita

Eläinlääkäri antoi elinaikaa muutamia viikkoja. Pelkäsin koiran tukehtuvan nyt vapun pyhinä, niin vaikeasti henki kulki välillä. Ilmeisesti kasvaimet painavat jotenkin henkitorvea. Niinpä sovimme Annen kanssa, että nyt on aika hyvästellä Uljas. Huomenna tiistaina, 4.5.2010 Uljas lähtee koirien taivaaseen.

Vuorokausi on vierähtänyt edellisestä, ja juuri äsken Uljas poistui ovesta viimeisen kerran. Anne ja naapurin Johanna lähtivät viemään koiraa eläinlääkäriin. Vaikka minulla on ollut elämässäni paljon koiria, tuntuu luopuminen aina yhtä raskaalta. Tästä kirjoittamisesta ei juuri nyt meinaa tulla mitään, koska katseohjaus ei tykkää kyynelistä. Uljas oli erityisen rakas siksikin, kun se oli omia pentuja. Valitsin sen pentueesta heti päältä. Veimme Uljaksen aina piiloon, kun tuli koiranpentujen katsojia. Pelkäsin, että joku tahtoisi ostaa juuri Uljaksen.

Uljaksesta tuli aivan erityisen ihana koira luonteeltaan. Nyt juuri minä kuulin koiran kynsien ropinaa lattialta. Varmaan Uljaksen sielu on eronnut ruumiista, ja tuli vielä hyvästelemään isäntänsä matkallaan koirien taivaaseen. Hetkinen! Kuulinko jonkun väittävän samaa kuin äitini ennen, ettei koirilla ole sielua. Hänelle vastaan, että ainakin minun koirillani on. On aina ollut.

Vein sitä metsään pentuna ilman emäänsä, niin kuin oikein on, että oppii itsenäiseen työskentelyyn. Eräänä suvisena tammikuun päivänä 2001 ajoi Uljas ensimmäiset ajonsa. Koira oli tuolloin puolivuotias. Ensimmäinen ajo ehti kestää ehkä kymmenen minuuttia, kun ammuin jäniksen. Annoin koiralle jäniksen sydämen, maksan, munuaiset ja keuhkot sekä annoin sen juoda vatsaontelosta veret. Näin se oppii tietämään, mikä palkinto odottaa, kun ahkeroi tarpeeksi. Seuraava ajo kesti peräti puolitoista tuntia ennen kuin sain jäniksen ammuttua. Se oli nappipäivä. Uskoin saaneeni huippukoiran Uljaksesta. Kelikin oli tosin huippukeli, lunta sopivasti ja lämmintä. Ajokoiramiehet puhuvat, että keli on "haiseva".

Huippukoira Uljaksesta olisi tullutkin, ellen olisi pilannut sitä. Ongelma oli Uljaksen emä, joka eli parhaita vuosiaan. En hennonnut heittää sitä huutamaan kotiin lähtiessämme kämpälle rajan pintaan. Noora oli otettava mukaan ja vielä Tuiskukin, suomenlapinkoiramme. Kun joskus en ottanut Tuiskua, oli se huutanut koko viikonlopun. Niinpä eräkämpälle lähti aina kolme koiraa seurakseni. Kun aamulla lähdin metsään, piti kaikki kolme koiraa ottaa mukaan, muuten alkoi sellainen huuto kämpässä, että hirsiseinät pullistelivat. Koska Noora oli mestari löytämään jäniksen, oppi Uljas luottamaan emäänsä ja kulki tämän mukana, kunnes Noora sai jäniksen ylös. Sitten ajettiin jänistä porukalla. Joskus suomenlapinkoirani Tuisku lähti myös mukaan ajoon. Sillä oli täysi työ pysyä pitkäjalkaisten ajokoirien kyydissä.

Muistan erään kerran jo ennen kuin Uljasta oli olemassakaan, kun Tuisku lähti mukaan Nooran ajoon. Ajo oli kestänyt jo kahdeksan tuntia, kun onnistuin viimein saamaan Nooran kiinni ajosta. Oli jo melkein pimeä. Kun talutin Nooraa kämpälle hihnassa, käveli Tuisku aina kymmenen metriä eteemme ja kävi makaamaan kunnes oli jäänyt tarpeeksi jälkeemme. Sitten juoksi taas kymmenen metriä eteemme ja jäi makaamaan. Sitä peliä se piti koko kahden kilometrin matkan kämpälle saakka. Pelkäsin jo joutuvani kantamaan sen loppumatkan, niin väsynyt se oli. Noora taas ei ollut moksiskaan. Jos olisin läysännyt sen hihnasta, olisi se lähtenyt jatkamaan ajoa. Ajokoira on uskomattoman sitkeä juoksija, ehkä sitkein kaikista koiraroduista. Luin jostain, että jäniksen ajossa koira juoksee keskimäärin 20 km tunnin aikana. Setälän laskuopin mukaan kahdeksan tunnin ajon jälkeen kilometrejä olisi siis takana jo 160. Ei siis ollut mikään ihme, jos Tuiskua väsytti.

Eräs toinen Tuiskun ajoreissu Nooran mukana kesti peräti kaksi ja puoli vuorokautta. Olimme silloin Annen kanssa kämpällä. Ajo oli kestänyt koko päivän, enkä ollut saanut jänistä ammuttua (erämaajäniksiä on erittäin vaikea passata). Vielä yhdentoista aikaan yöllä erotin ajohaukun kaukana idässä. Aloin jo pelätä, että koirat menevät rajavyöhykkeelle. Ei kuitenkaan auttanut muu kuin käydä nukkumaan. Koirat tulisivat kyllä kämpälle aamuun mennessä.

Koirat eivät palanneet aamuun mennessä. Etsin niitä aamulla autolla ja kävin Hattuvaaran kylän pohjoispuolella sijatsevissa harvoissa taloissa ilmoittamassa kadonneista koirista. Koirista ei ollut kukaan nähnyt tai kuullut merkkiäkään. Päätin tarkastaa suunnan, jossa olin koirat viimeksi kuullut. Löysinkin jäljet. Ne olivat jossain vaiheesssa lopettaneet jäniksen ajon ja hölkänneet kaksi kilometriä Runon ja Rajan tietä etelään, mutta kääntyneet sitten vasempaan rajamiesten moottorikelkkauralle. Päätin tarkastaa, minne koirat olivat sieltä suunnistaneet. Niinpä otin pitkät eräsukseni autosta ja lähdin hiihtelemään pitkin moottorikelkkauraa. Välillä oli ollut yksi jänisajokin. Sen jälkeen oli matka kohti itää jatkunut. Sain hiihdellä kuusi km Syväjärven rantaan. Sieltä matka oli jatkunut moottorikelkkauraa pitkin järven poikki kohti rajavyöhykettä. Rajavyöhyke halkaisi järven. Koirat olivat menneet vyöhykkeelle, kuten olin pelännyt. Noora teki joskus käsittämättömiä "seikkailuretkiä", kun sillä oli kaveri. Yksin se ei koskaan tehnyt näitä retkiä. Kysymys oli vain seikkailunhalusta toisen koiran kanssa. Eksymisestä ei Nooran kohdalla koskaan ollut kysymys. Sillä oli erehtymätön suuntavaisto. Ei siis auttanut muu kuin kääntyä takaisin. Hiihtelin takaisin autolle ja ajoin kämpälle. Minulla olisi torstaina ja perjantaina töitä, joten viimeistään aikaisin aamulla pitäisi lähteä Joensuuhun. Niin päätimme vielä jäädä yöksi kämpälle. Koirat eivät palanneet, ja niin aamulla aikaisin lähdimme ajamaan kohti Joensuuta.

Torstai kului, tuli perjantai. Olin soittanut Pohjois-Karjalan radioon katoamisilmoituksen koirista. Minulla oli radio auki, kun ensimmäinen ilmoitus radiossa luettiin klo 12 perjantaina. Viiden minuutin kuluttua kännykkä soi. Metsähallituksen metsuri soitti. Koirat oli nähty Hattuvaaran kylällä perjantai-aamuna. Kiitin ilmoituksesta ja sanoin tulevani illalla työpäivän jälkeen etsimään koiria. Olin juuri lähdössä kohti Ilomantsia, kun sama metsuri soitti uudelleen. Hän oli lopettelemassa työpäiväänsä kämpän lähellä. Koirat istuivat kuulemma kämppämme portailla. Neuvoin miehelle kämpän vara-avaimen ja kehoitin päästämään koirat sisään, etteivät enää lähtisi omille teilleen tällä välin. Joensuusta oli sentään kämpälle 123 km. Mies teki, kuten pyysin. Kun tulin kämpälle, huomasin, että koirat olivat syöneet lattialta kaksi pahvilautasta, joissa oli vähän koiranmakkaran hajua muistona tiistai-aamusta. Niin kova nälkä niillä oli. Sen tämä episodi opetti, että ostin välittömästi tutkapannan ennen seuraavaa metsästysreissua. Täytyy kyllä ihailla Nooran suunnistusvaistoa. Monen päivän seikkailun jälkeen se osasi suunnistaa kämpälle.

Tuisku sen sijaan eksyi helposti. Vähän edellistä episodia aiemmin samana talvena se oli taas Nooran mukana ajossa. Nytkin ajo jatkui yöhön. Olin tuolloin kämpällä eräkaverini Sepon kanssa. Aamulla eivät koirat olleet tulleet vielä takaisin. Olimme syöneet jo aamupalan ja pohdimme juuri, mitä tehdä, kun Noora tuli yksin kämpälle. Kello oli viisi yli yhdeksän aamulla. Tuo kellonaika jäi siksi niin hyvin mieleen, koska olimme molemmat varmoja, että susi tai sudet ovat ottaneet Tuiskun. Muuten se olisi tullut Nooran mukana. Sovimme, että minä lähtisin lumikengillä Nooran tulojälkiä. Nimittäin valtiolta ei saisi korvausta, jos todisteita suden syömästä koirasta ei löytyisi. Seppo jäi kämpälle tarkastamaan iskukoukkuja, joita olimme edellisenä päivänä viritelleet.

Olin kulkenut Nooran tulojälkiä ehkä kolme kilometriä, kun putosin jäihin keskellä metsää. Ilmeisesti majavat, joita oli runsaasti kämpän maastoissa, olivat tehneet lähistölle padon, ja olin kävellyt tietämättäni "tekojärven" jäällä, joka oli kantanut kevyen ajokoiranartun, mutta ei isoa miestä. Pääsin nopeasti ylös avannosta, ja parasta olikin päästä. Pakkasta oli sentään toistakymmentä astetta. Vaikka koira oli kulkenut melkein suoraan etelään kämpälle, en halunnut tehdä yhtään ylimääräistä mutkaa, muuten paleltuisin kuin torakka. Olin likomärkä kaulaa myöten. Onneksi päällä oli sarkapuku, joka lämmitti vähän märkänäkin. Otin kompassisuunnan suoraan etelään. Sattuisin väkisin Poikopääjärven pohjoispäähän. Siitä olisi vielä kaksi kilometriä jäätä pitkin kämpälle. Matka sujuikin suunnitellusti. Pikamarssi piti miehen lämpimänä. Ihan vähän ennen kämppää alkoi oikea jalka kohmettua, mutta sitten olin jo kämpän lämpimässä.

Seppo piruili savolaiseen tapaansa: "On siinä meillä mies! Piti lähttee koiraa ehtimmään, ja männeekin uimaan! " Kun sain kuivaa ylleni ja itseni taas lämpimäksi, päätimme lähteä etsimään Tuiskua Sepon autolla. Kun olimme ajaneet kämpältä Poikopään tietä kilometrin, käännyimme vasempaan metsäautotielle, jota pääsi suoraan Runon ja Rajan tielle Pihlajavaaraan. Tie oli kuusi kilometriä, ja siitä erosi välillä useita pistoja. Tietä pidettiin sinä talvena auki, koska metsähallitus teki alueella harvennushakkuita. Kun tulimme jo ylämäkeen, jonka päällä oli Runon ja Rajan tie, huudahdin Sepolle: "Susi! " Eihän se mikään susi ollut, vaan Tuisku, joka oli kauempaa taivasta vasten näyttänyt niin suurelta. Vaikutelmaa oli lisännyt suorana alas sojottava häntä, mikä ei ollut tyypillistä Tuiskulle. Ilmeisesti se häntänsä asennolla ilmensi epäröintiään. Se oli totaalisen eksyksissä. Meitä nauratti, kun katselimme sen jälkiä tiellä. Se oli kulkenut risteyksestä yhteen suuntaan, kääntynyt takaisin, kulkenut toiseen suuntaan, takaisin, kolmanteen suuntaan ja taas takaisin. Tuisku raukka oli tallannut oikein polut vaeltaessaan edestakaisin risteyksessä. Silloin minä huomasin, että lapinkoira eksyy, mitä ajokoira ei tehnyt koskaan.

Eksyin taas varsinaisesta aiheestani Uljaksesta. Jos olin ehtinyt tehdä tulet kelokantoon kahvitellakseni ja makkaraa loimottakseni, saattoi Uljas tulla luokseni nuotiolle Tuiskun seuraksi makkaran toivossa. Noora sai yksin etsiä jänistä. Kun ajo sitten alkoi, hävisi Uljas kuin rasvattu salama nuotiolta ja liittyi mukaan Nooran ajoon. Se oli urosten tapaan erinomaisen sitkeä ajaja. Saattoi jäädä ajamaan yöllä Nooran luovutettua. Mutta haku oli onnetonta. En antanut sen kuitenkaan vaivata mieltäni. Ehkä jotenkin alitajuisesti aavistin oman metsästäjän urani lähestyvän loppuaan. Kävin viimeisen kerran kämpällä syksyllä 2005 Annen kanssa, jolloin en enää pystynyt pitämään haulikkoa käsissäni. Annoin kuitenkin koirien juosta sydämensä kyllyydestä.

Seuraavana talvena kuoli Noora. Tuiskun aika tuli loppukeväästä 2008. Näin Uljas jäi ainoaksi koirakseni. Kun en enää kyennyt metsälle, vaihtoi Uljaskin roolia. Siitä tuli uskollisin apuhoitajani. Kun se tuli ulkoa tai lenkiltä, tuli se aina ensiksi vilkaisemaan minua ikään kuin tarkistakseen, että kaikki on kunnossa. Kun minua hoidettiin, oli Uljas aina sängyn vieressä seisomassa varmistamassa, ettei minua satuteta. Monet hoitajistani kutsuivatkin sitä apuhoitajaksi. Minä kutsuin sitä leikillisesti sairaanhoitopiirin salaiseksi laatutarkastajaksi. Uljas nukkui aina makuuhuoneessamme omassa kopassaan kuin ainakin perheenjäsen.

Nyt oli tullut Uljaksen vuoro luopua tästä elämästä. Kun Anne kävi tiistaina viimeisen kerran Uljaksen kanssa tutulla lenkillä, sattui erikoinen tapaus. Kaupungin puutarhapalstojen luona tuli ensin yksi rusakko pellolta, sitten toinen, kolmas ja neljäs. Uljas selvästi piristyi ja halusi lähteä vielä ajamaan yhtä rusakoista. Anne meni niin nopeasti perässä kuin pystyi. Vähän aikaa mentiin rusakon perässä ajohaukulla. Ei Uljas enää jaksanut haukkua kuten ennen, haukkui kuitenkin. Pian se väsyi. Uljas oli horjahdellut alkulenkin aikana. Nyt se selvästi piristyi ja käveli loppulenkin vakaasti. Aivan kuin joku olisi halunnut järjestää Uljakselle vielä kerran tilaisuuden tehdä ajokoiran mielipuuhaa.

Uljaksen tuhkat tulevat parin viikon päästä. Silloin se haudataan Tuiskun ja kissojen viereen pihakuusen alle. Se jäi viimeiseksi koirakseni. Vaikka kaikki ajokoirat ovat hyväluonteisia, oli Uljas niistä selvästi ihanin.